Esikoisrunokokoelma purkaa ihmisen ja luonnon välistä hierarkiaa. Pauli Hautalan kirjoitustyyli on lakonisen toteavaa, kaikin tavoin epärunollista aina proosamaisesta asettelusta lähtien. Tämä asettaa hänet tiukasti modernistisen runon traditioon. Fyysisyys kohtaa urbaaniuden, ja kaaos on läsnä niin kaupungissa kuin puutarhassakin. Subjekti on näistä runoista häivytetty, mikä sopii teemaan luonnon suuresta koneistosta, jossa ei ole keskipistettä.
