Tuohan on vain kiusoittelua
Vuosikymmenten ajan kouluväkivaltaa ”ei ollut”. Kun lapsi nykyään pahoinpidellään koulussa, siitä tulee valtakunnallinen uutinen.
”Kusipukki, kusipukki”, huusivat luokkakaverit, kun Aaro Myyry aamuisin astui koulun ovesta sisään. Hän oli helppo kohde: sijaiskodissa asuva puoliorpo, joka tosiaan välillä tuli pissat housussa kouluun. Tämä oli sijaisvanhempien tapa opettaa yökastelusta kärsivää kasvattipoikaa. Menköön märissä, jos ei viitsi yöllä käydä ulkona vaan mieluummin laskee alleen. Pohjois-Karjalassa vuonna 1923 syntynyt Myyry oli tuolloin noin kymmenvuotias.
”Tämä tuli opettajankin tietoon, ja niin olin eristettynä, yksinäni istuin peräpulpetissa. Se masensi entisestäänkin koulunkäyntiä”, Myyry kirjoitti lapsuudestaan Otavan vuonna 1972 järjestämässä Kertomus elämästä -kirjoituskilpailussa.
Myyry ei puhu kirjoituksessaan kertaakaan koulukiusaamisesta. Eivät termiä mainitse muutkaan tuon ajan muistelijat. Sitä ei vielä ollut olemassa.
Tutkijat alkoivat puhua koulukiusaamisesta Ruotsissa 1960–1970-lukujen taitteessa, Suomessa ja muissa Pohjoismaissa 1970-luvulla ja muualla länsimaissa 1980-luvulla. Kansan suuhun sana asettui kunnolla vasta 1990-luvulla.