Eksyneen japanilaispojan tapaus nosti Suomessa esiin järkyttävät muistot vuodelta 1963

Japanissa metsään hylätyn pojan tapausta on kutsuttu ihmeeksi. Metsäiselle seudulle kadonnut poika löytyi elossa 3. kesäkuuta oltuaan viikon kateissa. Hän oli löytänyt tyhjästä armeijan rakennuksesta suojaa ja vettä.

Mutta esimerkki paljon pidemmästäkin lapsen selviytymisestä löytyy Suomesta 53 vuoden takaa.

Viisivuotias Anja Kumpurinne katosi kotinsa pihamaalta Enontekiön Keräs-Siepistä 24. toukokuuta 1963. Tytön tiedetään aiemmin puhuneen sisaruksilleen retkelle lähtemisestä, ja kyseisenä aamuna hän oli pukenut mekon alle pitkät housut.

Tytön katoaminen huomattiin pientilalla muutamassa tunnissa. Kylänväki hälytettiin heti etsintään, kuten myös nimismies. Päivä päivältä etsintöihin liittyi lisää väkeä, mutta ne olivat aluksi epäjärjestelmälliset. Tytön tiedettiin pelkäävän vesien ylityksiä, minkä takia osa etsintäsuunnista jäi aluksi laajentamatta, kun ei uskottu tytön uskaltautuneen isojen purojen yli.

Anja Kumpurinteen katoaminen järkytti koko maata, ja lehdet raportoivat etsintöjen käänteistä päivittäin. Parhaimmillaan tuhat etsijää kolusi erämaisen seudun tuntureita, puronvarsia ja kivikkoisia rotkoja. Myös helikoptereita saatiin haravoimaan maastoa. Mutta vain pipo ja pienen jalkineen jälkiä löytyi etsintöjen alkuvaiheessa, melko läheltä kotia.

Lapissa oli vuonna 1963 poikkeuksellisen lämmin kevät, mutta vaikka päivisin oli lähes helle, öisin mittari laski lähelle nollaa. Vettä olisi kuitenkin puroissa yllin kyllin ja lapsi osaisi luultavasti syödä maasta ylivuotisia marjoja.

Lääkärit arvioivat, että lapsi pystyisi sinnittelemään erämaassa hengissä korkeintaan kymmenen päivää. Niinpä kymmenen päivän kuluttua etsinnät lopetettiin tuloksettomina, kun sääkin oli alkanut viilentyä.

 

Kahden päivän kuluttua siitä, 5. kesäkuuta, muuan enontekiöläinen oli menossa halkotyömaalleen Ullatievoilla, linnuntietä yli 30 kilometrin päässä Anja Kumpurinteen kotitalolta pohjoiskoilliseen. Paikkojen välissä kulkee Pallas-Ounastunturien kuuluisa kerojono, joka Lapin-turistien keskuudessa tunnettiin jo silloin kansallispuistona ja sen kuuluisana Hetta-Pallas-patikkareittinä.

Työmies löysi männikköisestä maastosta pienen sinisen villatakin. Mies aavisti heti, kenen se on. Hänkin oli ollut edeltävien viikkojen etsinnöissä mukana.

Tytön etsintöjä ei ollut koskaan ulotettu niin kauas. Löydön jälkeen ne käynnistettiin uudelleen. Ja koska nyt osattiin suunnata etsintöjä tarkemmin, tyttö löytyi jo saman päivän iltana.

Hän oli hukkunut Ounasjoen matalaan rantaveteen. Löytäjät raportoivat, että löydettäessä lapsen käsi oli yhä puristanut rantapajun vartta.

 

Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että hän todella oli syönyt ylivuotisia marjoja maasta, mutta viimeisinä päivinään ei enää mitään. Ja että etsintöjen päättyessä hän oli todennäköisesti ollut vielä elossa, selviytynyt siis vieläkin kauemmin kuin lääkärit uskoivat.

Hän oli jaksanut kulkea erämaassa yksitoista päivää ja vähintään 50, ehkä harhailuineen jopa 80 kilometriä.

Tytön kuolema oli sydäntäsärkevä, mutta ei turha. Tapauksen jälkeen maahan perustettiin Vapaaehtoinen pelastuspalvelu, jonka järjestelmällisillä etsintämenetelmillä on sen jälkeen pelastettu Suomessa kymmeniä eksyneitä lapsia, aikuisia ja vanhuksia.