Pohjolan
appelsiini
Se pelasti jatkosodassa sotilaat keripukilta ja kotirintaman nälältä. Se on syntynyt Suomessa, vaikka ruotsalaiset omivat sen itselleen. Nykysuomalainen arvostaa sitä lähinnä joulupöydässä.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Sesonki on alkanut. Sitä ei voi olla huomaamatta Citymarketissa Jyväskylän Keljossa. Lanttu on tuotu paraatipaikalle, keskelle käytävää hedelmä- ja vihannesosaston eteen, suuriin tarjouslaareihin. Kahden kilon pusseihin pakattuja lanttuja saisi euron pussi.
Ei tule itse tehdylle lanttulaatikolle paljon hintaa. Kahdesta kilosta lanttuja tulee laatikkoa sellainen määrä, että siinä on kiihkeimmälläkin lanttufanilla syömistä.
Eikä lanttufaneja Suomessa kovin paljon ole. Sen voi päätellä jo lantun viljelyalasta: lanttua viljellään 360 hehtaarilla, kun perunan viljelyala on 19 650 hehtaaria.
Nekin, jotka himoitsevat voista ja kermaista lanttulaatikkoa joulunpyhien aikaan, harvemmin lapioivat lanttua aterioissaan muina vuodenaikoina. Silloin lanttu on erotettu perunoista ja porkkanoista eri hyllyyn, kyssäkaalien, kiinankaalien ja muiden erikoisten tai muodista menneiden joukkoon.
Vuonna 2019 julkaistussa Marttojen 120-vuotisjuhlakeittokirjassa on yksi lantturesepti.
”Se on lantturaasteen resepti, ja sekin on vähän kuin tungettu sivun nurkkaan”, sanoo ravitsemustieteiden professori Maijaliisa Erkkola Helsingin yliopistosta.
Nykylantun roolina on olla yksi osa keittojuureksia, valmiiksi pilkottu hailakka palanen, jonka saattaa sekoittaa perunaan tai palsternakkaan.
Mitä on tapahtunut Pohjolan appelsiinille?
Pohjolan appelsiini on vanha lantun lempinimi, vaikka kuulostaakin 2020-luvun viestintätoimiston ideoimalta.
Ruotsalaisen Kålrotsakademienin julkaiseman Underbara kålrötter -kirjan (2020) mukaan Pohjolan appelsiinin lanseerasivat norjalaiset viranomaiset toisen maailmansodan aikana. Silloin sitrushedelmien tuonti Norjaan romahti ja kansan oli saatava jostain C-vitamiinia. Lantussa sitä on lähes yhtä paljon kuin appelsiinissa, ja onhan lanttu myös etäisesti keltainen ja pyöreähkö.
”Esimerkiksi porkkana jää kauas jälkeen lantusta. Päivän C-vitamiinintarpeen saisi tyydytettyä 160 grammalla lantturaastetta”, Erkkola sanoo.
Jos oli lanttu sota-aikana norjalaisille tärkeä vitamiininlähde, oli se suomalaisille vielä tärkeämpää ravintoa, välillä yksinkertaisesti ainoa, mitä oli saatavilla.
Rintamalla piti huolehtia, että sotilaat pysyivät terveinä ja toimintakuntoisina. Tuoreiden vihannesten ja C-vitamiinin puutos aiheuttaa keripukkia: hampaat alkavat löystyä ikenistä, olo on väsynyt ja vetelä, heikottaa, tulee mustelmia ja nenästä vuotaa herkästi verta. Sitä ilmeni jatkosodan aikana suomalaisissakin sotilaissa. Myöhemmin kemian Nobelilla palkittu A. I. Virtanen ehdotti, että keripukin estämiseksi sotilaan on hyvä syödä kilo lanttua viikossa.
Sotatalvi 1941–1942 muistetaan lanttutalvena. Säännöstellyksi joutui leivän, viljojen, lihan, juuston, voin ja maidon lisäksi peruna ja muutkin juurekset – paitsi lanttu. Lanttutalveksi on ristitty myös Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikainen talvi 1916–1917, jolloin perunakin loppui.
Erityisen hankala ruokatilanne oli lanttutalvena Helsingissä. Aikalaismuisteloiden mukaan pistävän imelä haju leijui kaikkialla. Lanttu sai pula-ajan ruoan maineen.
Eikä lantusta ja sen hajusta päästy noin vain eroon sodan loppuessakaan, sillä säännöstely päättyi lopullisesti vasta 1953, jolloin kauppoihin alkoi tulla myös ihan oikeita etelän appelsiineja.
Jos sota-aika pilasi keitetyn lantun maineen, tuoreelle lantulle tehtiin hallaa 1980-luvun kouluruokailussa. Moni nykyinen keski-ikäinen muistaa yhtenä inhokkiruokanaan koulun lantturaasteen. Se oli usein kuivaa kuin tuohi. Seassa oli rusinoita, noita suomalaisruokien perinteisiä piristäjiä.
”Meidät vähän sosiaalistetaan muistelemaan ikäviä kouluruokamuistoja”, Erkkola puolustaa lantun mainetta.
Kun vitsaillaan, että ”raastepöydästä aloitellaan”, vitsissä ei viitata lantturaasteeseen. Pizzerioiden ja lounasbuffettien raasteet ovat nykyään kaalia ja porkkanaa. Kouluruokalistoilla lanttua kyllä näkee siellä täällä, joskus eksoottisen kuuloisinakin yhdistelminä, kuten vaikkapa lanttu-persikkasalaattina, kuten varsinaissuomalaisen Ruskon kunnan kouluissa.
Moni myös syyttää lanttua ilmavaivoistaan, jotka tuntuvat ilmenevän lanttulaatikon syömisen jälkeen.
”Niihin saattaa kyllä syypää olla pikemminkin runsaassa kermassa ja voissa kuin itse lantussa”, Erkkola huomauttaa.
Kotimaiset kasvikset ry, jonka tehtävänä on nimensä mukaisesti edistää Suomessa kasvatettujen kasvisten syömistä, valitsee joka vuosi Vuoden vihanneksen, jota erityisesti pidetään esillä ja markkinoidaan. Lanttu oli Vuoden vihannes vuonna 2011, mutta ei suinkaan yksin, vaan yhdessä nauriin kanssa.
”Hyvin säilyvien, sokeri- ja C-vitamiinipitoisten lanttujen tiedetään pelastaneen ihmishenkiä Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa samoin kuin pula-ajan Suomessakin. Näiden kokemusten jälkeen ihmiset ovat mieluusti valinneet ruokapöytäänsä muuta kuin lanttua aivan näihin päiviin asti”, perusteluissa vuodelta 2011 sanotaan.
Vesilahdessa Pirkanmaalla lanttua ja sen hajua ei muistella lainkaan pahalla, päinvastoin.
Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna 2017 nimittäin Helsingin Sanomien Teema-lehdessä julistettiin, että lanttu on syntynyt Vesilahdessa.
Lehden ilmestymisen aikoihin paikallisella eläkeläisten kerholla Joutohetkillä oli joulupuurotilaisuus. Siellä tieto lantun synnyinpaikasta herätti valtavasti innostusta. Lanttuahan on pidetty ruotsalaisena, mihin sen englanninkielinen nimikin swede eli ruotsalainen viittaa.
