Eero Taivalsaari: Luomussa on Suomen tulevaisuus
Mihin Suomella on luontaiset edellytykset? Ote esseekokoelmasta.
Niitä tuskin erotti. Siellä täällä Etelä- ja Keski-Suomessa niitä oli, joku yksinäinen vähän pohjoisemmassa. Kolmen vuosikymmenen saatossa niitä oli kehkeytynyt, ja kullakin oli ominaislaatunsa, mutta myös samankaltaisia piirteitä. Suurin yhteinen nimittäjä oli luonnon kunnioitus.
Havahtuminen oli alkanut 1970-luvun öljykriiseistä. Valppaimmat, herkkää omaatuntoa kantavat ihmiset ymmärsivät, että länsimainen kulutuskulttuuri – jota sosialistiset maat toteuttivat omalla tavallaan – oli tiensä päässä. Noina aikoina julkaistiin runsaasti kirjoituksia mahdollisuudesta siirtyä ekologiseen elämäntapaan. Tuon lajityypin kirjallisuutta ilmestyi vielä vuosituhannen lopulla.
Suuressa mittakaavassa öljykriisit eivät muuttaneet mitään. Muutama viikko sammuteltiin liikoja valoja, puhuttiin yleviä, ja sitten entinen meno palasi. Talouskasvusta ja kansainvälisestä kilpailukyvystä tuli kansakunnan johtajille mantra, jota herkeämättä toisteltiin. Ihmisten valtaenemmistö otti sen todesta.
Omille teille lähteneillä oli syynsä. Joku oli väsynyt ja turhautunut työhön, jolla ei tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Lainan turvin hän perheineen pakeni – niin voidaan sanoa – vieraantuneisuuttaan maalle, jossa uskoi löytävänsä elämälle uuden sisällön. Niille muutto onnistui, jotka olivat siihen henkisesti ja ammatillisesti valmistautuneet. Monet palasivat.
Sitten oli heitä, joille luonto oli ikään kuin puhdistaja, energian lähde, johon samaistumalla elämä saa uusia ulottuvuuksia. Mukana oli new age -liikkeestä peräisin olevaa uskoa luonnonhenkiin, maahisiin ja mahdollisuuksiin siirtyä shamanismin keinoin syvemmän tiedon maailmoihin. Nämä muuttajat jäivät kuriositeetiksi.
