DDR toimi keskiajan malliin

ETYK
Teksti
Karri Kokko

ETYK toi itäblokkiin vapauden tuulahduksen. DDR:n sosialistipuolueen ja Sdp:n neuvotteluja 1976 ”Helsingin henki” ei härnännyt.

Teksti Alpo Rusi
SK 8/2006

Itäblokin sisäinen kehitys kriisiytyi 1970-luvun puolivälistä alkaen. Kriisin merkkejä saattoi kylläkin havaita, mikäli kiinnostusta riitti. Suomen ongelma liittyi vaikeuksiin käydä julkista keskustelua reaalisosialismista, sen ongelmista. »Neuvostovastaisuus» oli pitkälle eliminoitu mediakeskustelusta puhumattakaan poliitikkojen puheista.

Vuonna 1975 pidetty ETYK-kokous koettiin itäblokissa vapauden tuulahduksena, joka antoi siellä rohkeutta siviilivastarinnalle. »Helsingin henki» toteutui ennen muuta muualla kuin Helsingissä. Neuvostoliitto näytti ETYKin jälkeen jälleen esimerkkiä: se kiristi toisinajattelijoiden vainoa lähettämällä heitä psykiatrisiin pakkohoitoihin tai joissain tapauksissa karkottamalla heitä ulkomaille.

Saksan demokraattisessa tasavallassa DDR:ssä oli koettu stalinistista komentoa 1940-luvun lopulta alkaen, jolloin kommunistit ottivat vallan Neuvostoliiton tukemina. Käännettä uumoiltiin 1970-luvun alussa, kun Saksat lähentyivät toisiaan, mutta toisin kävi. Puoluejohtajaksi 1971 noussut Erich Honecker alkoi keskittää valtaa itselleen ja turvallisuuspoliisin Stasin ote koveni.

DDR:n historiassa vuotta 1976 on pidetty eri syistä käännekohtana. Lokakuun lopussa Honecker keskitti kaiken vallan itselleen, mitä on selitetty maan sisäisellä rauhattomuudella. Pappi Oskar Brusewitz oli tehnyt 22.8.1976 julkisen polttoitsemurhan Zeitzin kaupungissa protestina nuorten kristittyjen vainoille. DDR yritti leimata tapahtuman mielipuolen teoksi.

Varakonsulina kirjoitin Hampurista 3.9.1976 eräänlaisen tunnelmaraportin: »SED (DDR:n johtava puolue)on vaikeuksissa, koska äskettäinen pastori Brusewitzin palaminen – – ovat aiheuttaneet rauhattomuutta. DDR toimii monessa mielessä kuin keskiaikainen yhteiskunta. Kun rajalle tulee muukalaisia, niin ei kysytä vaan ammutaan ja lisäksi harjoitetaan uskonnollista vainoa.»

Polttoitsemurha oli kuin jäävuoren huippu. Itä-Saksasta oli tullut poliisivaltio, josta yhä useammat kansalaiset halusivat muuttaa länteen. Sisäinen kriisi leimasi DDR:ssä koko syksyä 1976.

Kirjoitin Helsinkiin tuttavalleni 18.10. 1976: »Tiekkari (Tiedonantaja) arvosteli Uuden Suomen toimittajaa Seppo Hyrkästä siitä, että tämä oli siteerannut Springer-lehtiä, jotka ovat väittäneet DDR:ssä olevan 100 000 kansalaista, jotka haluavat päästä länteen.»

Totesin kirjeraportissani,että Tiedonantajaa itseään voi arvostella siitä, että »oikea luku oli ainakin 200 000».

Suomessa valtiollinen johto sai syyskesän 1976 tapahtumista omanlaisensa raportit Suomen DDR:n kommunistitaustaiselta suurlähettiläältä.

Marraskuun 11. päivänä 1976 Sdp:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa neuvotteli Helsingissä SED:n politbyroon jäsenen Paul Vernerin kanssa. Verner oli Honeckerin luottomies, joka oli selvinnyt parin viikon takaisista puoluejohdon järjestelyistä yhtenä voittajista. Hän vastasi puoluekaadereista SED:ssä ja ohjasti kovalla kädellä taide- ja kulttuurielämää.

Tunnelma oli katossa. ”Helsingin henki” ei härnännyt neuvotteluja. Suomi vaali ETYKin toimeenpanoa painottamalla kaikkia päätösasiakirjan osia tasavertaisesti. Tätä korosti puoluesihteeri Ulf Sundqvist Vernerille. Käytännössä tämä merkitsi, että ”ihmisoikeuskoria” ei korostettu, mikä tietenkin miellytti Verneriä.

Vieras viittasi kuitenkin asevarustelua ja ETYKin vääristelyä harjoittaviin piireihin ja toivoi ”edistyksellisten voimien” yhteistyötä. Sorsa ymmärsi viestin ja kiitti erityisesti sitä, että Verner oli saapunut. Tämä kohta tosin on pyyhitty kynällä yli keskustelumuistiosta.

SED:n arkistosta löytyneen 10-sivuisen muistion mukaan Sorsa korosti aluksi, että Sdp oli vaatinut DDR:n tunnustamista jo vuonna 1968 ja painotti, että Suomen ulkomaansuhteet DDR:n kanssa ovat kehittyneet ”erityisen dynaamisesti”. Sorsa korosti Sdp:n marxilaista taustaa, jonka pohjalta puolue ”pyrkii sosialistiseen yhteiskuntaan, jota leimaisi demokratia”. Näin Verner sai vakuutuksen, että Sdp kuuluu hänen viittaamiinsa ”edistyksellisiin voimiin”. Ulkopolitiikka nojasi Sorsan esitelmän mukaan kolmeen pilariin: neuvostosuhteisiin, aseriisuntaan ja kehitysmaiden vapausliikkeiden tukemiseen.

Seuraavana päivänä Verner kertoi neuvottelujensa tulokset Neuvostoliiton suurlähettiläälle Viktor Stepanoville. Lähetystösihteeri Ludwig Schirwagenin 13.11.1976 kirjatun muistion mukaan Stepanov ylisti Sorsaa, jonka aikana kaikkinainen neuvostovastaisuus on kadonnut Sdp:n kannanotoista: ”Sdp tukee kaikkia Neuvostoliiton ulkopoliittisia hankkeita.” Sorsa otti Stepanovin mukaan huomioon Neuvostoliiton kannat valmistellessaan Sosialistisen Internationaalin linjauksia. KGB-taustaisen suurlähettilään mukaan Sorsan tavoitteena oli murtaa keskustan hegemonia ulkopolitiikassa linjaamalla Suomen ulkopolitiikkaa siitä ”vasemmalta ohi”.

Sorsa ja Verner tapasivat mielenkiintoisena ajankohtana. Runoilija-laulaja Wolf Biermannista oli tuleva lähipäivinä DDR:n kansalaisvastarinnan symboli. Biermann oli joutunut jo 1965 julkaisu- ja esiintymiskieltoon, mutta hän oli alkanut esiintyä DDR:n kirkoissa. Ilmeisesti harkittuna siirtona Biermannille annettiin marraskuussa 1976 matkustusviisumi Länsi-Saksaan konserttikiertuetta varten.

Runsaasti huomiota saanut esiintyminen Kölnissä 13.11. johti siihen, että SED:n keskuskomitea epäsi Biermannilta paluuviisumin ja DDR:n kansalaisuuden pari päivää myöhemmin. SED perusteli päätöstä laulajan ”sosialismin vastaisella toiminnalla”. Seuraavan kerran Biermannia kuultiin Itä-Saksassa joulukuussa 1989.

Tapaamisessa Verner saattoi panna merkille, että Sorsa ei ottanut esille ihmisoikeustilannetta. Silti DDR:n Helsingin-edustusto hermostui. Suomalainen PEN-club arvosteli 8.12. Kansan Uutisissa Wolf Biermannin kohtelua. Päätoimittaja Erkki Kauppila oli va. asiainhoitaja Rolf Böttcherin puhuttelussa 9.12.1976. Lehden Berliinin kirjeenvaihtaja Kari Arvola oli Kauppilan onneksi kuitenkin leimannut raportissaan Biermannin ”imperialismin käsikassaraksi”.

Kauppila vakuuttikin täysin ymmärtävänsä DDR:n johdon toimet Biermannin osalta, vaikka ”lehti joutuikin välittämään myös eräiden kulttuuripiirien käsityksiä”. Lisäksi lehti oli Kauppilan mukaan jo julkaissut kommunistien Biermannia arvostelevia kannanottoja. Lopuksi Kauppila lupasi lehtensä panevan pisteen Biermann-kirjoittelulle.

Biermannin karkotus nostatti DDR:ssä protestimielialaa. Seurasi pidätysaalto, ja monet tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

DDR:n johto oli kuitenkin tiensä valinnut: yhteiskuntaa militarisoitiin entisestään. Toisesta SED:n arkistoista löytyneestä huippusalaisesta muistiosta käy ilmi, että tammikuussa 1977 Verner tapasi Prahassa Gustav Husakin, ja DDR ja Tšekkoslovakia sopivat maidensa toisinajattelijoiden nujertamiseen tähdänneestä strategiasta.