Ay-johtaja Sture Fjäder: Terveen aikuisen ei pidä saada yhteiskunnalta mitään ilmaiseksi
Sture Fjäder muistaa yhä hyvin helmikuisen lauantain kolme vuotta sitten.
Matti Vanhanen (kesk) oli tuolloin vieraana Ylen Ykkösaamussa, ja normaalien lämmittelykysymysten jälkeen pääministerin suusta tuli uutispommi. Hän oli ollut edellisellä viikolla Rukalla talvilomalla ja kertoi saaneensa siellä hiihdellessään päähänsä, että eläkeikää pitää asteittain nostaa.
Ehdotuksesta nousi heti hirveä meteli. Ay-liike väläytti yleislakkoa, uhkasi katkaista välinsä hallitukseen ja keräsi tuhansia nimiä adressiin, jossa vastustettiin ikärajan nostamista. Vanhasen oli pakko perääntyä.
Kokoomuslainen Fjäder oli tuolloin yhtä kauhuissaan kuin muutkin palkansaajajohtajat. Työmarkkinajärjestöt olivat muutama vuosi aikaisemmin sopineet mallista, jossa eläkkeellelähtö tapahtuu joustavasti 63-68-vuotiaana sen mukaan miltä itsestä tuntuu. Uudistuksen vaikutuksia ei kuitenkaan vielä tiedetty, ja Fjäder ajatteli, että olisi hyvä katsoa rauhassa miten se toimii.
Häntä harmitti myös – ja harmittaa edelleen – että pääministeri oli sekaantunut asiaan, joka kuului ay-väen mielestä työmarkkinajärjestöille.
”Muuten ajattelen nyt asiasta eri tavalla”, hän tunnustaa. ”Näin nopeasti tilanteet muuttuvat.”
Ruka-keskustelun aikaan hän oli Ekonomiliiton edunvalvontajohtaja ja akavalaisen Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön (YTN) vetäjä. Vajaa vuosi sitten, toukokuussa 2011, hänet valittiin koko Akavan johtoon. Puolet akavalaisista on töissä kunnissa ja valtiolla, ja Fjäderin yksi iso tehtävä on huolehtia, että julkiset menot pystytään jatkossakin rahoittamaan.
”Korkea työllisyysaste ja tehokas yhteiskunta on akavalaisten ja jokaisen suomalaisen etu”, hän sanoo. ”Ei se, että puolustetaan oikeutta tehdä mahdollisimman vähän töitä.”
Fjäder on ensimmäisen puheenjohtajavuotensa aikana miettinyt paljon, miten suomalaista hyvinvointijärjestelmää pitää muuttaa, että se pysyy ylipäätään pystyssä. Tässä yhteydessä hänelle on valjennut, että se edellyttää myös ay-liikkeeltä monien asioiden uudelleenarviointia.
”Edunvalvonta ei ole sitä, että puolustat vanhaa ja nykyisyyttä, vaan sitä että olet valmis uudistuksiin”, hän selittää.
”Tärkeintä on, että hyvinvointiyhteiskunnan idea pidetään elävänä. Se on mahdollista, vaikka joidenkin palvelujen tasosta jouduttaisiin tinkimään.”
Fjäder kaivaa esiin valtiovarainministeriössä tehdyn käyrän, joka kuvaa huoltosuhteen kehitystä. Sen mukaan Suomessa oli vielä vuonna 2000 noin 50 lasta ja vanhusta jokaista sataa työikäistä kohti. Parinkymmenen vuoden päästä suhde on jo 70/100.
Työnantajien eläkevastuut kasvavat nyt vuodessa noin 20 miljardia euroa. Eläkeyhtiöiden sijoitustuotot lisääntyvät paljon hitaammin, jos ollenkaan.
”Näin se demografia menee. Jos ihmiset eläköityvät myöhemmin, tietenkin huollettavia on vähemmän”, Fjäder laskee.
Hänen mukaansa päättäjien on valittava kahdesta pahasta. Eläkepommi voidaan purkaa – paitsi työelämää kehittämällä – vain ”säätämällä” joko maksuja tai etuuksia.
Työmarkkinajärjestöt saivat vastikään sovittua, että eläkejärjestelmän uudistaminen kytketään jatkossa siihen, miten pitkään ihmiset elävät. Seuraavan eläkeuudistuksen on määrä tulla voimaan viimeistään tammikuussa 2017.
”Tämä kirjaus tarkoittaa, että eläkeikä nousee Suomessa ennemmin tai myöhemmin. Vain se on auki, milloin ja miten se tapahtuu.”
Fjäder arvelee, että ikärajaa nostetaan – niin kuin Vanhanen aikoinaan ehdotti – porrastetusti, muutamalla kuukaudella kerrallaan tietyn ajan. Se antaisi kaikille riittävästi aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.
Pahinta on nykyinen epätietoisuus. Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) lakiasianjohtaja Lasse Laatunen on varoitellut, että eläkeiän nostotarve kasvaa sitä suuremmaksi mitä pitemmälle ratkaisuja lykätään. Fjäder on samaa mieltä.
”Politiikassa on paha tapa, että ikävät päätökset tehdään vasta pakon edessä”, hän sanoo. ”Olisi kaikkien kannalta parempi, jos tosiasiat tunnustettaisiin ajoissa. Silloin selvitään yleensä vähemmällä.”
Keskustelussa ei kuitenkaan saa juuttua vain eläkkeisiin, Fjäder sanoo. Työmarkkinamiehet ovat jo jonkin aikaa toistelleet mantraa, jonka mukaan työuria on saatava pidennettyä myös muualta kuin loppupäästä. Siihenkin tarvitaan keppiä – eli jotain vastiketta sosiaalisille tulonsiirroille.
”Ei ole tarkoitus, että ihmisiä paapotaan kehdosta hautaan. Sellainen ajattelu pitäisi kerta kaikkiaan saada karsittua pois.”
Fjäderin mukaan Suomessa on nyt joukko täysin terveitä ihmisiä, jotka lähtevät siitä, että yhteiskunta pitää heistä huolta, vaikka he eivät itse osallistu millään tavalla sen pyörittämiseen. Joukossa on kymmeniätuhansia nuoria, jotka eivät ole koulussa eivätkä edes aio työllistyä.
”Retorisena kysymyksenä voisi heittää, onko järjestelmä liian antelias, kun se ruokkii tällaisia ilmiöitä.”
Fjäder sanoo kyllästyneensä kuuntelemaan nuorten valituksia ”paskaduuneista”. Hänen mielestään on olemassa ainoastaan hyviä töitä. Jotkut vain sopivat paremmin toisiin ikä- ja elämänvaiheisiin.
”Kysyn vain, miksi suomalaiset eivät enää halua ajaa linja-autoa. Bussikuskin työ on ihan yhtä arvokas kuin jokin muukin ammatti. Ei kaikista voi tulla lääkäreitä eikä ekonomeja.”
Akava-pomon mielestä on mahdoton ajatus, että kun työikäisen väestön osuus pienenee muutenkin, osa heistä vielä jättäytyy silkkaa laiskuuttaan saamapuolelle.
”Jos tätä joukkoa ei saada mukaan talkoisiin, joudumme seuraavien kymmenen vuoden aikana määrittelemään todella tarkkaan, mitä hyvinvointiyhteiskunta tarkoittaa. Se ei silloin varmasti kata sitä mallia mikä meillä on nyt.”
Fjäder toivoo, että häntä ei ymmärretä väärin.
”En halua sanoa, etteikö heikoista olisi pidettävä jatkossakin huolta”, hän täsmentää. ”Mutta se askarruttaa, onko heikkoja todella noin paljon.”
Työmarkkinajärjestöt sopivat pari kuukautta sitten, että ansiosidonnaista päivärahaa leikataan jatkossa sadalla päivällä, jos työtön kieltäytyy koulutuksesta tai tukityöstä. Fjäderin mukaan se on selvä viesti, ettei työttömyysturvaa ole tarkoitettu pysyväksi ”olotilaksi”. Tuen saajan pitää olla joko virallisesti hakemassa työtä, lukemassa pääsykokeisiin tai muuten yhteiskunnan käytössä.
Seuraavaksi on muiden tulonsiirtojen, kuten opintotuen vuoro.
”Akavassa meillä on jo hallinnon päätös, että teemme siitä oman ehdotuksen”, Fjäder kertoo. ”Siinäkin tavoitteena pitää olla malli, joka on nykyistä kannustavampi, eli lyhentää opiskeluaikoja ja saa ihmiset nopeammin töihin.”
Fjäder moittii nykyistä opintotukea ”ideologiseksi järjestelmäksi”, joka ei palkitse ahkeruudesta. ”Se suosii opintoja niin pitkälle, että tietty minimimäärä tulee suoritettua. Ei ole sellaista mallia, että jos suoritat todella paljon opintopisteitä, saat siitä erikseen jonkin bonuksen.”
Fjäder ei hyväksy myöskään sitä, että palkka leikkaa opintotukea tietyn rajan jälkeen.
”Jos ihminen pystyy käymään opintojen lisäksi vielä töissä, siitä pitää palkita eikä rangaista, sillä eiväthän ne työtulot ole keneltäkään pois.”
Kun Fjäder on esitellyt ajatuksiaan toisille akavalaisille, hänelle on muistutettu, ettei työttömyys ole kaikkien kohdalla suinkaan oma valinta. Joukossa on myös monia, jotka haluaisivat töihin mutta eivät pääse. Kysymys ei aina ole edes siitä, ettei töitä olisi, vaan taustalla kummittelevat erityisesti ikääntyviä työntekijöitä syrjivät asenteet.
Fjäderin mukaan ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin, niin ilmapiiri on aivan erilainen.
”Siellä kuusikymppiset kollegat miettivät aidosti, mihin he menevät seuraavaksi töihin”, hän vertailee. ”Meillä taas jo viisikymppinen on kehäraakki.”
Fjäder ihmettelee, että työnantajat kyllä puhuvat kaikkialla työurien pidentämisestä, mutta käytännössä monet heistä toimivat juuri päinvastoin. Kun työvoimaa on pitänyt vähentää, helpointa on ollut työntää ensin vanhimmat työttömyysputkeen.
”Edellisen laman aikana 1990-luvulla yrityselämässä tapahtui jotain, jonka seurauksena arvot muuttuivat. Siitä lähtien on koko ajan saneerattu ja tehostettu, ja organisaatiot on mitoitettu niin pieniksi, että ihmisillä on pakko teettää jatkuvasti harmaita ylitöitä.”
Työttömyysputken käyttö on viime aikoina vähentynyt, kun sen alaikärajaa on nostettu asteittain 58 vuoteen. Eläketurvakeskus julkisti viime vuonna laajan tutkimuksen, jonka mukaan ikärajan nosto ei ole enää yhtä tehokas keino parantaa työllisyyttä kuin aikaisemmin. Sieltä täältä on jo kuulunut ajatuksia, että koko putken voisi poistaa.
Fjäderin mielestä vika ei kuitenkaan ole itse järjestelmässä, vaan sen käyttö on työnantajille vieläkin liian houkuttelevaa.
”Jos muu ei auta, ihmisten saneeraaminen tällaisin keinoin pitäisi tehdä yrityksille todella kalliiksi.”
Käytännössä se voisi tarkoittaa joko erityistä irtisanomisrahaa ikänsä takia saneeratuille tai työnantajien selvästi suurempaa vastuuta heidän työttömyysturvastaan.
Kun työministeri Lauri Ihalainen (sd) oli vielä SAK:n puheenjohtaja, Talouselämä-lehti teki hänestä paljon huomiota herättäneen jutun, jonka pääviesti oli, että Ihalaisen mukaan SAK:lle kuului suurin piirtein kaikki muu paitsi ulkopolitiikka.
Akava on tähän asti pitänyt yhteiskunnallisessa keskustelussa selvästi duunarien keskusjärjestöä matalampaa profiilia, mutta Fjäder haluaa nyt, että tähän tulee muutos. Vaatimukselle antavat pontta tuoreet tiedot, joiden mukaan Akava on jo ohittanut toimihenkilöiden keskusjärjestön STTK:n maksavien jäsenten määrässä.
Hänen mukaansa Akavan kannanottojen painoarvoa lisää myös jäsenten keskimääräistä korkeampi tulotaso. Akavalaisten palkkasummasta kustannetaan suhteellisesti paljon suurempi osa hyvinvointipalveluista kuin pelkän jäsenmäärän perusteella voisi luulla.
Fjäderin mielestä on selvää, että esimerkiksi kuntauudistus kuuluu mitä suurimmassa määrin Akavalle.
”Kuntarakenteissa täytyy tapahtua muutoksia. Mutta on hyvä pitää mielessä, että suuri ei ole aina tehokasta eikä kaavamainen toimintatapa ja karttojen piirtely ole välttämättä tehokkain keino viedä asiaa eteenpäin.”
Parasta olisi, jos ensi saataisiin vastaus muun muassa sellaiseen peruskysymykseen kuin mitä varten kunnat on aikoinaan perustettu.
”Kuntien ongelmat johtuvat paljolti siitä, että niiden tehtävät ovat vuodesta toiseen paisuneet. Poliitikkojen on ollut aina helppo sanoa, että siirretään vain tämäkin kunnille: tehdään uusi laki ja velvoitetaan. Kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, mitä tehtäviä voisi karsia.”
Fjäderiä harmittaa, että joka paikassa puhutaan kuntien ydinpalveluista, mutta missään ei ole selvästi määritelty, mitä niillä tarkoitetaan.
”Koululaitos, varhaiskasvatus, terveyden- ja vanhustenhuolto, sosiaalitoimi ja kirjastokin ovat itsestäänselviä”, hän luettelee. ”Mutta olisi jo korkea aika käydä kunnon keskustelu siitä, mitä muuta pitää olla.”
Fjäder sanoo, että vaikka kuntia ja yrityksiä ei voikaan muuten verrata, johtamisjärjestelmien pitäisi olla molemmissa samat.
”Kuntaa pitää johtaa niin kuin yritystä, liikkeenjohdon menetelmin. Yritysmaailmassa joudutaan miettimään tarkasti, mikä kaikki on perusbisnestä. Kunnissa tällaisia asioita ei kysy kukaan.”
Kysymys pitää esittää myös niin, että minkä kaiken rahoittaminen julkisista varoista on moraalisesti oikein. Fjäder ei ymmärrä niitä, joiden mielestä eri ryhmien tarpeita ei saa laittaa keskustelussa vastakkain.
”Miksi ei saisi, kun ne kuitenkin todellisuudessa ovat vastakkain. Rahat loppuvat jossain vaiheessa, ja silloin on pakko tehdä arvovalintoja sen suhteen mitä rahoitetaan.”
Fjäder haluaisi keskustella esimerkiksi siitä, onko kunnan tehtävä ylläpitää mahdollisimman laajaa urheilutoimintaa. Hänestä on outoa, että kaikki mikä hoidettiin ennen yhteisvoimin talkoohengessä onkin vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnan vastuulle ja osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa.
Puheenjohtaja ottaa esimerkiksi kotikaupunkinsa Hangon, jonne rakennettiin uusi jalkapallohalli, koska liigaan tähdänneen joukkueen piti saada paremmat harjoitteluolosuhteet.
”Liikuntapuoli pitäisi ymmärtää osaksi terveydenhoitoa ja sisällyttää sen budjettiin. Sillä tavalla voitaisiin rahoittaa vaikkapa nuorten urheiluharrastuksia. Eliittiurheilun tukemisen ei sen sijaan pitäisi kuulua millään tavalla kunnan vastuulle.”
Akavan viesti on jo pitkään ollut, että verotus on Suomessa sietämättömän kireää. 1990-luvun puolivälistä lähtien tuloveroja on kevennetty tuntuvasti, mutta Fjäder pelkää, että suunta kääntyy ennen pitkää, jos julkisia palveluja yhä vain lisätään.
”Veroaste ei voi olla niin korkea, että se tappaa kaiken ostovoiman ja dynaamisen yhteiskunnan”, hän sanoo.
Monien julkisten palvelujen kohdalla joudutaan määrittelemään uudelleen, missä kulkee yksilön ja yhteiskunnan vastuun raja. Vanhustenhoidossa se voi esimerkiksi tarkoittaa, että yhteiskunta tarjoaa tietyn palvelutason ja jos joku haluaa parempaa, hän maksaa siitä itse.
Rahasta sen ei pitäisi jäädä kiinni.
”Suomi on aika vauras maa. Filosofisena kysymyksenä voisi esittää, onko ollut tarkoitus, että kaikki vauraus siirtyy aina perintönä seuraavalle sukupolvelle. Vai olisiko parempi, jos jokainen polvi hoitaisi oman vanhuutensa niillä rahoilla?”
Fjäder sanoo, että hänellä ei ole valmista vastausta.
Ainoa asia, mistä hänellä on selvä käsitys, on ongelmien mittaluokka.
”Saa nähdä, riittääkö poliitikkojen voima kaikkien niiden ratkaisemiseen.”
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 19/2012.
Kuva Paula Kukkonen.