Ei sijaa majatalossa

Kanadalaistaiteilija Timothy P. Schmalzin pronssiveistos Homeless Jesus (2013) kuvaa penkillä nukkuvaa vapahtajaa. Työ on realistisen kokoinen, eikä Jeesuksen kasvoja voi erottaa hupun alta. Ristiinnaulitsemisen jäljet näkyvät paljaissa nilkoissa.

Vuonna 2014 Schmalzin teos asetettiin kirkon edustalle Davidsonin pikkukaupungissa Yhdysvalloissa. Ohikulkija oli luullut pronssista Jeesusta eläväksi ihmiseksi ja soittanut poliisille.

Hätä on tarpeen, kun tuntematon lepää.

Schmalzin veistoksesta on tehty lähes seitsemänkymmentä kopiota. Tiettävästi lähin Jeesus nukkuu varsovalaisen luostarin piha-alueella. Jos saisin rahat ja vallan, tilaisin taiteilijalta yhden Helsinkiin. Vaasanaukio, minkä hyvänsä metroaseman penkki tai Tuomiokirkon portaat kävisivät sijoituspaikoiksi.

Viimeksi mainitusta Jeesus näkyisi valtioneuvoston linnaan.

Yksin elävien asunnottomien määrä – 3 806 ihmistä – kasvoi Suomessa viime vuonna ensi kertaa sitten vuoden 2012. Y-säätiön toimitusjohtaja Teija Ojankosken mukaan kuluva vuosi ei katkaise heikkenemiskierrettä. Hän on huolissaan suomalaisen asunnottomuuspolitiikan menestystarinan katkeamisesta: ”Saavutus on ollut poikkeuksellisen hieno. Ei lähdetä rikkomaan ehjää.” (SK 42/2025)

Vailla vakinaista asuntoa ry:n palvelupäällikkö Jussi Lehtonen muistuttaa Ylen Havaintoja muutoksesta -radio-ohjelman haastattelussa (15.10.2025), että suomalaista asunnottomuutta ei voi pitää luonnonlakina. Myös tuloerojen kasvaessa on pystytty tekemään järkevää asuntopolitiikkaa.

Nyt on valittu toisin. Petteri Orpon (kok) hallitus on viimeisen kahden vuoden aikana jäädyttänyt heikosti toimeentuleville kohdistettujen tukien indeksikorotuksia. Asumistuki on pienentynyt ja omavastuu kasvanut. Valtio on leikannut tukea kohtuuhintaisten asuntojen rakentamisesta. Samalla arvonlisävero ja elinkustannukset ovat nousseet.

Toimenpiteissä on hölmöläisten peitonjatkohenkeä. Asunnotta jääminen ajaa ihmisiä sosiaali- ja terveyspalveluiden piiriin. Sellainen maksaa, yhteiskunnalle, niin kuin maksavat lisääntyvät järjestyshäiriöt. Kaikki vähäisimmistä veljistä eivät tyydy vain nukkumaan puistonpenkeillä. Vaikea niille on asettuakaan, kun keskellä törröttää käsinoja. Kuin piikkirykelmä, joka estää pulujen pesinnän.

Loitommalle sysiminen harvemmin poistaa ongelmia.

”Kerran koittaa se päivä kun kaikki romahtaa niskaan”, Arto Salminen profetoi romaanissaan Paskateoria (2001).

Tyypillinen suomalainen koditon ei haudo kostoa taivasalla vaan piiloutuu tuttavien ja sukulaisten luo sekä hätämajoituksiin. Viestin hän kuulee ja ymmärtää. On tarpeellisia ihmisiä ja vähemmän tarpeellisia. On niitä, ottavat yhteyttä virkavaltaan, kun patsas näyttää elävältä.

Suomalainen Asunto ensin -politiikka ja vielä 2020-luvun alussa elätelty asunnottomuuden täyden poistamisen tavoite herättivät kansainvälistä ihailua. Onkin tragikoomista, että mallimaan kansainvälisesti tunnetuimpiin taideteoksiin kuuluu elokuva asunnottomuudesta.

Kun Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (2002) tuli ensi-iltaan, kodittomia oli Suomessa vielä yli kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Kehitys oli jo lähtenyt kulkemaan oikeaan suuntaan, mutta Kaurismäki halusi tarjota työntöapunsa.

Hän etsi avustajia Pelastusarmeijan ruokalasta, rahoitti Asunnottomien yö -tapahtumaa ja järjesti Mies vailla menneisyyttä -tukinäytöksiä. Viime vuonna hän lahjoitti jälleen 30 000 euroa Vailla vakinaista asuntoa ry:lle.

Ajatusleikin katkaisten: emme tarvitse Schmalzin pronssijeesusta, meillä on Mies vailla menneisyyttä. Yle Areena palvelee veloituksetta. Elokuvan aihe myös kannustaa mielikuvituksellisiin esitysratkaisuihin. Marraskuussa Miehen vailla menneisyyttä saattoi nähdä Pihlajamäen kirkossa.

Kaurismäki pääsi pääteoksellaan Oscar-ehdokkaaksi ja sai Cannesissa Grand Prix’n ohella ekumeenisen juryn palkinnon. Raadin perusteissa viitataan Miehen vailla menneisyyttä hellyyteen ja huumoriin.

”Aki Kaurismäen taiteen kautta koemme armon hetken”, kirkolliset perustelut kehuvat.

Miehen vailla menneisyyttä alussa Markku Peltolan näyttelemä päähenkilö saapuu junalla Helsinkiin ja tulee pahoinpidellyksi puistossa. Hänet julistetaan kuolleeksi, mutta kun hoitohenkilökunta poistuu, ”M” repii letkut irti ja pakenee.

Asunnottomien konttikylästä löytyy vieraanvaraisuutta ja Pelastusarmeijasta Irma (Kati Outinen). M ei tiedä nimeään mutta alkaa hahmottaa ihmisarvonsa. Kaurismäen mittakaavassa tapahtumarikas käsikirjoitus kulkee sattumien ja väärinymmärrysten kautta M:n entiseen elämään, jonne hän ei enää kuulu.

Armon hetket ovat monet. Silmittömästä väkivallasta alkava ja ohutta lankaa kohti pelastusta kulkeva Mies vailla menneisyyttä voisi koska hyvänsä horjahtaa yhtä toivottomiin näkymiin kuin Tulitikkutehtaan tyttö (1989) tai Laitakaupungin valot (2006).

Helpotusta huokuva painotus vaikuttaa kannanotolta. Kun aihe on riittävän painava, optimismin riekaleista tulee pitää huolta.

Verille hakatun M:n hoippuminen kohti päärautatieaseman vessaa kuvataan hänen näkökulmastaan. Kuin M olisi taistelupelin avatar, jota kauhistuneet vastaantulijat väistävät.

Reaktio on inhimillinen ja muistuttaa suomalaista päihdekeskustelua. Ajatus Sörnäisten sijoitusasunnon hinnanlaskusta alfa-pvp-epidemian vuoksi salpaa hengityksen. Mörkö tulee kohti minun varojani.

Asunnottomien konttikylässä M osuu varjoturvaverkkoon. Hän kohtaa Kaisan (Kaija Pakarinen) ja Niemisen (Juhani Niemelä) laupeuden, saa ravintoa, ymmärrystä ja jukeboksin omaan koppiinsa.

Sähkömies (Antti Reini) vastaa M:n palkkiotiedusteluun tyhjentävästi: ”Jos näet minut suullani katuojassa, käännä selälleen.”

Näinhän M:lle tehdään – mutta ei pelkästään näin. Anonyymi kulkija vaihtaa tajuttoman päähenkilön jalkoihin risaiset kenkänsä ja kävelee tyytyväisenä pois M:n laatusaappaissa. Syrjityn sydän ei ole automaattisesti jalompi kuin syrjijän. Mies vailla menneisyyttä näyttää heikkouden laajan kirjon.

”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte”, painottaa Markuksen evankeliumi.

Ateistiksi itseään väittävä Kaurismäki tarkentaa näihin tahdon ja tahdon puutteen hetkiin. Lounasravintolassa nälkiintynyt M sattuu saamaan ilmaisen annoksen, mutta työvoimatoimiston virkailija (Sulevi Peltola) neuvoo etsimään huumeita kadulta.

Mies vailla menneisyyttä luo taikapiirinsä muistuttaakseen, ettei ihmisarvoinen elämä ole kiinni taikuudesta vaan valinnoista. Päähän potkituille ei suoda mahdollisuuksia valita itse. Ne, joilla on valta toimia myös muiden puolesta, valitsevat pulupiikit ja indeksijäädytykset.

Jouluevankeliumissa vapahtaja syntyy talliin. Verollepanolle lähteneille Joosefille ja Marialle ei löydy sijaa majatalosta.

Timothy P. Schmalzin koditon Jeesus on kohdannut rienaussyytöksiä, vaikka teos ammentaa suoraan evankeliumien ytimestä. Ristiinnaulittu elää kärsivien kanssa eikä takerru saavutettuihin etuihin.

Mies vailla menneisyyttä on tulkittavissa mukaelmaksi pitkäperjantain passiosta ja ylösnousemuksesta. Kaisaniemen puisto saa kelvata Golgataksi ja tyhjä sairaalasänky haudaksi.

Kaurismäen hengellisimmässä teoksessa on silti enemmän joulu- kuin pääsiäiselokuvan tuntua. M ”syntyy” vaatimattomiin oloihin, rantakivikkoon. Hänet kapaloidaan kontin sänkyyn odottamaan jalkojen kantamista. Pian M tekee jo ihmeitä eli viljelee perunaa ja auttaa Pelastusarmeijan soitinyhtyettä löytämään rock ’n’ rollin.

Suomalaiseen jouluun liittyy Lumiukko-animaation, joulurauhan julistuksen ja Capran Ihmeellinen on elämä -elokuvan katsomisrituaaleja. Mies vailla menneisyyttä ansaitsee pysyvän paikan näiden ja lanttulaatikon yhteydestä.

Vuoden pimein aika on hyväntekeväisyyskeräysten sesonkia. Keskiluokka tuntee pysähtymisen ja jopa kirkkoon laahustamisen paineen. Kaurismäen sanomalla on mahdollisuutensa upota terästetyn glögin pehmittämään maaperään.

Irma lainaa M:n auton kyydissä Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan sanoja: ”Kaikki on armoa.”

Jos lainsäätäjä ei hetkeen etsisi valtaa, loistoa, ja sattuisi kuulemaan. Heikoimmille meistä kun riittää, että armoa olisi edes jokin. Asumistuen omavastuun noston joululahjaperuutus näyttäisi puistonpenkin tasalta tarkasteltuna taivaalta.

Selälleen kääntäminen on kirjattavissa budjettiin.

Artikkelin kirjoittaja Antti Hurskainen on Helsingissä asuva kirjailija.