Aivoverenkiertohäiriöt: Toipuvien kuntoutus lähes olematonta – ”Kuin hölmöläisten hommaa”
Potilas saattaa törmäillä seiniin ja oven karmeihin vielä puoli vuotta sairastumisensa jälkeen, koska kuntoutusta laiminlyödään.
Aivoverenkiertohäiriöihin sairastuu vuosittain yli 20 000 suomalaista ja siihen menehtyy noin 4 500 ihmistä. Se on kolmanneksi yleisin kuolinsyy Suomessa.
Aivoinfarktin akuuttihoito on Suomessa laadultaan maailman huippua. Hyksissä liuotushoito pystytään antamaan keskimäärin 17 minuutin sisällä potilaan saapumisesta sairaalaan.
Merkittävä osa hyödyistä kuitenkin menetetään kuntoutuksen puutteiden vuoksi. Neurologian erikoislääkärin Mika Koskisen mukaan aivoverenkiertohäiriöiden (AVH) kuntoutus on edelleen liian vähäistä ja sattumanvaraista.
”Tämä on kuin hölmöläisten hommaa”, hän sanoo.
Sairaaloissa tiedetään kuntoutuksen merkitys, mutta hoitopolku katkeaa terveyskeskusten resurssipulaan. Kuntoutuksen pitäisi jatkua intensiivisenä useita kuukausia.
”Kaikista sairastaneista 40–50 prosenttia tarvitsisi ja hyötyisi moniammatillisesta kuntoutuksesta, mutta todellisuudessa sitä saa vain 15 prosenttia. Tilanne on ollut puutteellinen jo kymmenen vuotta. Muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta tilanne ei ole parantunut sairaanhoitopiireissä”, Koskinen ihmettelee.
Moniammatillinen kuntoutus tarkoittaa muun muassa kävelyn osalta fysioterapiaa ja toimintaterapiaa käden hienomotoriikan ongelmissa. Neuropsykologinen kuntoutus on tarpeen havainnointi- ja oiretiedostuksen häiriöissä. Puheterapiaa tarvitaan puheen ja nielemisen ongelmissa.
Mika Koskisen mukaan kyse on vakavasta laiminlyönnistä, sillä kuntoutuksen tehosta on kiistatonta näyttöä. Tällä hetkellä vain neljännes sairastuneista kuntoutuu oireettomiksi.
”Kyse on vähän samasta asiasta kuin että infektiopotilaalle ei annettaisi antibiootteja.”
Koskisen mukaan terveyskeskuksissa on kuntien säästöpaineiden vuoksi resursseja lähinnä vain fysioterapiaan.
Isommissa kunnissa voi olla toimintaterapeutteja, mutta heitä on usein liian vähän suhteessa tarvitsijoihin.
Kunnissa työskentelevät puheterapeutit tekevät arvokasta työtä lasten kielellisten erityishäiriöiden parissa, mutta eivät ehdi kuntouttaa aivoverenkiertohäiriöihin sairastuneita.
Psykologit työskentelevät useimmiten työssäjaksamisen ongelmaisten kanssa.
”Kunnat osoittavat tällä tavalla, että kyllä heillä on tarvittavia erityistyöntekijöitä, mutta käytännössä näiden ammattilaisten aikaa jää hyvin vähän tai ei lainkaan aivoverenkiertohäiriöistä kärsivien potilaiden kuntoutustoimintaan. Liian pieni osa potilaista saa tarvitsemaansa kuntoutusta”, Koskinen kertoo.
Havainnointihäiriöstä kärsivä potilas saattaa muun muassa törmäillä seiniin ja oven karmeihin. Neuropsykologisen ja toimintaterapeuttisen kuntoutuksen avulla hän voi oppia havaitsemaan ongelmansa ja välttää törmäilyn.
”Mutta jos kuntoutusta ei ole riittävästi tarjoilla, potilas törmäilee puolen vuoden kuluttua niihin samoihin karmeihin. Myös puhevaikeudet eli afasiat korjaantuvat intensiivisen kuntoutuksen avulla huomattavasti paremmin kuin ne sairauden luonnollista kulkua paranisivat.”
Sairaalahoidosta pääsevät potilaat siirretään mahdollisimman pian terveyskeskukseen, koska sairaaloilla ei ole aina kuntoutusosastoja ja kunnissa sairaalahoito mielletään kalliiksi.
Koskinen arvostelee myös vallitsevia asenteita.
Lonkkaleikkaus ymmärretään helposti tarpeelliseksi nopeasti näkyvän muutoksen vuoksi, mutta esimerkiksi puheterapiassa harjoitteita on tehtävä useita kuukausia ennen kuin tulokset alkavat näkyä.
”Olen havainnut sellaistakin asenneta, että kuntoutuksen tehoa epäillään. Sanotaan, että kuntoutuksesta huolimatta potilaalle jää merkittäviä oireita. Osin resurssointi ei siis ole kohdallaan, koska kuntoutuksen kulttuuria ei ole.”
”Kaikki lääkäritkään eivät välttämättä ymmärrä mitä afasia eli puheentuoton ja/tai ymmärryksen vaikeus merkitsee. Puhehäiriö ei ole heille tuttu, koska se ei ole helposti mitattavissa.”
Neurologian erikoislääkärin Mika Koskisen havainnot perustuvat hänen tekemäänsä mittavaan aivoverenkiertohäiriön sairastaneiden kuntoutusta koskevaan selvitykseen, joka tehtiin osana Aivoliiton laajaa Yksi elämä-hanketta.
Tilannetta vaikeuttaa myös se, että neurologisten sairauksien oiretietous ontuu. Aivoinfarktin akuuttihoito on erinomaisella tasolla, mutta etenkin puhe- ja hahmottamishäiriöiden kohdalla osaaminen romahtaa terveyskeskuksessa tai kuntoutuspaikassa.
Oireita ei osata tunnistaa eikä sairauden vakavuutta aina ymmärretä.
”Potilas saattaa esimerkiksi lyhyessä keskustelussa jutella varsin normaalin kuuloisesti, mutta hän ei oikeasti ymmärrä lainkaan mitä hänelle vastataan tai hänen puheensa on sisällöltään tyhjää. Varsinkin miespuolinen potilas saattaa olla sitä mieltä, että ei häntä mikään vaivaa kun jalat ja kädet toimivat.”
”Omaiset sitten ottavat yhteyttä ja kertovat, että potilas ei pysty lukemaan eikä kirjoittamaan.”
Tietyillä alueilla aivoverenkiertohäiriöiden kuntouttamisessa on onnistuttu. Tällaisia ovat muun muassa Seinäjoki, Mikkeli sekä Lappeenrannassa Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri, Eksote.
”Jos alueella on ymmärtämystä ja valistunut ylilääkäri, niin potilas voi päästä hyvään kuntoutukseen. Toisaalla sairastunut ei välttämättä saa minkäänlaista kunnon kuntoutusta. Tämä on täysin reaalimaailmaa”, Koskinen sanoo.
”Odotan sote-uudistusta sen vuoksi, että se toisi tähän jotain järkeä. Ei voi olla niin, että postinumero päättää sen, saako potilas kuntoutusta vai ei.”
”Jos kunta tällä hetkellä onnistuu säästämään terveyspuolen kustannuksissaan, ei aina huomata, vaikka sosiaalipuoli maksaa vastaavasti saman potilaan aiheuttamia menoja enemmän. Sotessa kaikki rahat ja hoito tulevat yhdestä luukusta ja kanavasta. Jatkossa toivottavasti sama ihminen valvoo molempia.”
Tarvitaanko kuntoutukseen soten myötä lisää rahaa?
”Ei, vaan asenteiden korjausta. Kaikkien pitäisi saada heille kuuluva mahdollisuus kuntoutukseen.”