pyöräily

Takaisin satulaan

Pyöräily oli 1960-luvulle asti suomalaisten tärkein liikkumismuoto. Sitten pyörä menetti paikkansa kadulla ja pyöräilystä tuli ikävän kuuloista identiteettipolitiikkaa. Nyt suomalaisten tulisi innostua pyöräilystä uudelleen.

Teksti
Virpi Salmi
Kuvat
Akseli Valmunen

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Lihakset pääsevät töihin. Lintujen liverrys kantautuu korviin. Matka taittuu kävelyä vauhdikkaammin. Hapenottokyky paranee. Ei ilmastopäästöjä. Ei joudu ruuhkaan eikä aiheuta sitä. Sieluun tulee ylevä olo. Mikä olisi parempi liikkumismuoto kuin pyöräily?

Asiasta ei olla yksimielisiä.

”Pyöräily ei pelasta Helsingin keskustaa”, otsikoi Helsingin Sanomat tuoreen mielipidekirjoituksen (4.5.). Siinä moititaan ”utopistiseksi” ehdotusta, että pyöräily pelastaisi kaupungin keskustan talouden: ”Autoilijat tulevat Helsinkiin ostoksille, eivät vain hengaamaan tai hipsterikahvilaan chailattelle.”

Pyöräilyllä on maine: se on itseään parempina pitävien kaupunkilaisten ja ärsyttävän pirtsakoiden hyvesignaloijien touhua.

Timo Soini, silloinen perussuomalaisten puheenjohtaja, kutsui vuonna 2016 blogissaan polkupyöräilyn kannattamista ”fillarikommunismiksi”.

Termi jäi eloon. Vastakkainasettelujen aikana ei ole mitenkään neutraali asia nousta polkupyörän selkään ja sotkea asioille. Se on identiteettipolitiikkaa. Lisäksi pyöräilyn edistämisen ajatellaan olevan pois muilta liikkumismuodoilta, etenkin autoilulta.

Valtioneuvosto tilasi vuonna 2021 kävelyn ja pyöräilyn edistämistä käsittelevän selvityksen. Siinä todetaan, kuinka ”vastakkainasettelun pelko aiheuttaa usein kielteisen vastarinta–varovaisuus-kehän”.

Selvityksen mukaan päättäjät esittelevät turhan varovaisia kävely- ja pyöräliikenteen ratkaisuja. He ennakoivat, että erilaiset sidosryhmät vastustavat lieviäkin toimia, joiden koetaan rajoittavan autoilua.

Pyöräliitto on suomalaisten pyöräilijöiden etujärjestö. 3 400 jäsenen yhdistys on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton.

Toiminnanjohtajan Matti Koistisen mukaan pyöräilyn vastusta­jien joukko on marginaalinen.

”Ei heitä paljon ole, mutta he ovat äänekkäitä. Kaupunkilaisista suomalaisista kuitenkin 90 prosenttia on sitä mieltä, että he haluavat edistää pyöräilyä”, Koistinen sanoo.

Silti pyöräily vähenee. Tuoreimman, vuonna 2021 julkaistun henkilöliikennetutkimuksen mukaan kaikista kotimaassa liikutuista matkoista seitsemän prosenttia tehdään pyörällä.

Määrä on supistunut vuodesta 2004 melkein kymmenellä prosentilla.

Helsingin päärautatieaseman edustalla on kaksi vaarallista risteystä, jossa kävelijät ja pyöräilijät kohtaavat usein tietämättä, kenen pitäisi­ väistää ja ketä.

On ollut myös aikoja, jolloin pyöräily oli Suomessa kaiken kansan liikkumismuoto. Pyöräilyn asema oli jopa niin suuri, ettei sen merkittävyydestä ehkä edes tiedetä ihan kaikkea. Ilmiön arkipäiväisyyden vuoksi tilastoja ja muuta kirjallista tietoa ei juuri ole. Siksi tutkijoilla on ollut myöhemmin vaikea kerätä siitä historiallista aineistoa.

Kun polkupyörä tuli Suomeen 1800-luvun lopulla, edelläkävijät innostuivat. Varakkaat nuoret miehet perustivat pyöräklubeja ja hankkivat hankalasti ajettavia uutuuslaitteita, joissa oli suuri etupyörä ja satula korkeuksissa.

Naiset eivät voineet pyörillä ajella. Pitkä hame oli naisen pakollinen varuste, eikä sen kanssa voinut ajaa laitetta, jonka etupyörä oli suoraan jalkojen välissä.

Pyöräily oli myös vaarallista. Tiet olivat möykkyisiä ja epätasaisia ja hevoset saattoivat pillastua omituisesta hökötyksestä. Vaaratilanteita varten pyöräklubit laativat ajamiseen sääntöjä, joiden pohjalta myöhemmin laadittiin myös autoilun säännöt.

Kun nykymallinen polkupyörä keksittiin, siitä tuli halvempi ja pyöräily yleistyi nopeasti.

”Pyörä oli Suomessa jo 1920–1930-luvuilla merkittävä liikenneväline sekä maalla että kaupungeissa”, sanoo liikenteen historian akatemiatutkija Tiina Männistö-Funk.

Pyörä korvasi etenkin kävelyä, ei niinkään hevosajoa.

”Hevonen oli usein kiinni työssä eikä sillä niin vain lähdetty liikkumaan asioille. Pyörä oli kävelyyn verrattuna moninkertaisesti nopeampi tapa päästä eri paikkoihin.”

1900-luvun alussa polkupyörä piti vielä joissakin kaupungeissa rekisteröidä, mutta sotiin mennessä rekisteröinneistä luovuttiin. Helsingissä tehtiin suunnitelma laajasta pyörätieverkostosta vuonna 1939. Se jäi sotien takia toteuttamatta.

Männistö-Funk on tutkinut liikennettä Turussa tuhansien vanhojen valokuvien perusteella. Niissä näkyy, kuinka pyörät hallitsivat ajoväyliä vielä 1950-luvulla.

Pyörillä oli selkeä paikka liikenteessä. Ne eivät koskaan olleet jalkakäytävillä.

”Pyörää talutettiin ajoväylällä esimerkiksi jyrkässä ylämäessä, ja kun lapsi pyöräili kolmipyöräisellä, hän oli ajoväylällä ja äiti käveli vieressä jalkakäytävällä”, Männistö-Funk kertoo.

Jos pyöräilijä on valokuvassa pysähtynyt juttelemaan jalankulkijan kanssa, hän saattaa itse seisoa jalkakäytävällä, mutta pyörä on ajoradalla.