Martti Ahtisaarelle rauha oli tahdon asia

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Martti Ahtisaari oli Suomen ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti. Sosialidemokraattisen puolueen ehdokas voitti vuoden 1994 presidentinvaalin toisella kierroksella Elisabeth Rehnin selvin luvuin.

Ennen presidentiksi nousuaan Ahtisaari teki merkittävän kansainvälisen uran YK:ssa. Suomalaisille hän tuli tutuksi vasta vaalikamppailun aikana maakuntamatkoillaan, joita hän jatkoi läpi kuusi vuotta kestäneen presidenttikautensa.

Jo kautensa aikana mutta erityisesti sen jälkeen Ahtisaari ratkoi useita konflikteja eri puolilla maailmaa. Näistä ansioista hänet palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2008.

 

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari syntyi helteisessä Viipurissa kesäkuun 23. päivänä 1937. Martti Ahtisaari jäi vanhempiensa Tyyne ja Oiva Ahtisaaren ainoaksi eloon jääneeksi lapseksi.

Martti oli kaksivuotias, kun talvisota syttyi. Isä Oiva oli rintamalla ja äiti Tyyne pakeni Viipurista poikansa kanssa yhdessä tuhansien muiden karjalaisten seurassa.

Rauhanvälittäjänä toimiessaan Martti Ahtisaari usein sanoi, että evakkovuodet eri puolella Suomea jättivät häneen vahvan jälkensä.

”Olen huomannut, että pystyn hyvin nopeasti samastumaan siihen, miltä pakolaisista tuntuu, kun he sotien jaloista joutuvat jättämään kotinsa ja asumaan muiden ihmisten nurkissa”, Ahtisaari totesi elämäkertaansa Matkalla – Martti Ahtisaaren tarina varten tehdyssä haastattelussa.

Ahtisaari valmistui kansakoulunopettajaksi Oulun opettajakorkeakoulusta 1959. Asettuminen pysyvään opettajan virkaan ei kuitenkaan riittänyt – maailma veti puoleensa. 22-vuotias Ahtisaari löysi ruotsalaisen kansalaisjärjestön kautta itselleen pestin nuorten miesten oppilaskodin johtajana. Koulukartasto avattiin Oulun-kodissa keittiön pöydän ääressä, ja sieltä löytyi lopulta Pakistanin pääkaupunki Karachi, jossa uusi työpaikka olisi.

Kolmen vuoden mittainen sukellus kehitysmaan arkeen herätti Ahtisaaren ajattelemaan: minkälainen apu köyhiä maita ylipäätään auttaa, mitä on syytä välttää. Miksi yksi maa menestyy ja vaurastuu ja toinen ei? Ahtisaari kertoi hyödyntäneensä näitä Pakistanin-ajan oppeja maailmalla vuosikymmenien ajan.

Suomeen palattuaan Ahtisaari hakeutui töihin ulkoministeriön vastaperustetulle kehitysapuosastolle. Osastoa veti toinen kehitysmaista kiinnostunut nuorimies Jaakko Iloniemi.

Ystävyys Iloniemen kanssa vahvistui miesten matkoilla eri puolilla Afrikkaa, ja yhteisestä päätöksestä he myös liittyivät sosialidemokraattiseen puolueeseen samana päivänä vuonna 1968.

Samana vuonna 1968 Ahtisaari sanoi ”tahdon” myös nuorelle Eeva Hyväriselle, joka opiskeli Helsingin yliopistossa historiaa. Eeva Hyvärinen oli Ahtisaarelle tuttu kouluajoilta Kuopiosta, ja ihastusta oli ollut ilmassa jo luontokerhon kevätretkillä. Pariskunnan poika Marko syntyi vuonna 1969.

Ahtisaari oli vasta 36-vuotias, kun ulkoministeri Ahti Karjalainen nimitti hänet suurlähettilääksi Dar es Salaamiin Tansaniaan. Afrikkaan muutti Eeva ja Marko Ahtisaaren lisäksi myös leskeksi jäänyt Oiva Ahtisaari.

Iäkkään vaarin asuminen diplomaattiperheessä oli tuolloin harvinaista, mutta toi turvaa erityisesti Markon elämään. Afrikkalaisten työntekijöiden silmissä iäkkäästä vaarista huolehtiminen teki Ahtisaarista jopa hiukan muita valkoisia kunniallisempia ihmisiä.

1970-luvulla eteläinen Afrikka kamppaili päästäkseen eroon siirtomaaisännistä ja apartheidin otteesta. Dar es Salaamiin oli kertynyt Afrikan vastarintaliikkeiden johtoa, ja moni tuleva valtiojohtaja tuli Ahtisaarelle tutuksi.

Tutuksi tulivat myös Namibia ja sen maanpaossa elävät vapaustaistelijat.

Etelä-Afrikan miehittämällä Namibialla oli tuolloin YK:ssa oma edustajansa irlantilainen Sean MacBride. Ahtisaaren erityinen kyky ymmärtää afrikkalaisten ajattelua oli jo pantu merkille diplomaattipiireissä.

Syksyllä 1976 MacBride istui Ahtisaarien kotona ruokapöydässä ja yllätti aterian jälkeen isäntänsä täydellisesti. Hän pyysi Ahtisaarta seuraajakseen YK:n Namibia-valtuutetun tehtävään. Se tarkoitti valtavaa loikkaa: Suomen valtion edustaja hyppäsi YK:n leipiin, ja koko perhe muutti Tansaniasta New Yorkiin.

Namibiasta tuli Ahtisaarelle 15 vuoden mittainen diplomatian maraton, johon mahtui kosolti vauhdikkaita käänteitä ja dramaattisia yllätyksiä.

Etelä-Afrikalla ei ollut pienintäkään halua luopua timantteja tuottavasta Namibiasta. Maailman jakanut kylmä sota puolestaan rampautti kaiken vuoropuhelun suurvaltojen välillä. Vasta kylmän sodan päätyttyä tie Namibian itsenäistymiselle alkoi aueta.

Joulukuussa 1989 Ahtisaari lopulta julisti Namibiassa pidetyt vaalit vapaiksi ja rehellisiksi. Neljä kuukautta myöhemmin itsenäisen Namibian lippu vedettiin juhlallisesti salkoon Windhoekin täpötäydellä stadionilla.

Namibian-aikana Ahtisaari nimettiin YK:n pääsihteerin erityisedustajaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin YK:n pitkäaikainen pääsihteeri Kofi Annan totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että vain Ahtisaaren sitkeys, kärsivällisyys, päättäväisyys ja suomalainen sisu mahdollistivat Namibian itsenäistymisen.

”Moni epäili, voiko Namibian itsenäisyys toteutua ylipäätään koskaan”, nyt jo edesmennyt Annan totesi Genevessä 2010 Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa.

”Mutta Martti luotti siihen, että se toteutuu. Helppo tehtävä se ei totisesti ollut.”

Kun Namibia oli saatettu itsenäisyyteen, Ahtisaari palasi kesällä 1991 valtiosihteeriksi ulkoministeriöön Katajanokalle.

Suomi oli juuri sukeltanut syvään lamaan ja etsi uutta suuntaan. Ahtisaaren saavutukset Namibiassa tunnettiin Suomessakin. Häntä alettiin markkinoida ulkopuolelta tulevana, kansainvälisissä liemissä keitettynä neuvottelukykyisenä diplomaattina, josta kenties löytyisi pelastaja myös Suomelle.

Presidentti Mauno Koiviston toinen kausi lähestyi loppuaan, ja Kalevi Sorsaa pidettiin sosiaalidemokraattien itsestään selvänä presidenttiehdokkaana. Pitkän linjan demari oli kärsivällisesti odottanut hetkeä, jolloin olisi hänen vuoronsa nousta valtakunnan korkeimmalle paikalle.

Mielipidemittauksiin ilmestyi kuitenkin jo kesällä 1992 Ahtisaaren nimi – ja poliittisen eliitin tyrmistykseksi Ahtisaari nousi nopeasti suosituimmaksi demariehdokkaaksi. Alettiin puhua Mara-ilmiöstä.

Kun sosiaalidemokraattisen puolueen esivaali toimitettiin keväällä 1993, tulos oli mursakaava: Ahtisaari sai 61 prosenttia äänistä, Sorsa 34 prosenttia. Sorsa ei ollut ainoa sosiaalidemokraatti, joka järkyttyi.

Kampanjansa aikana Ahtisaari kiersi ahkerasti Suomea, ja syystä: hän oli ollut kauan pois kotimaasta, joten hänen piti tutustua äänestäjiin ja äänestäjien häneen.

Kampanjoinnin lomassa Ahtisaari kuitenkin myös lensi toistuvasti Geneveen. YK:n pääsihteeri oli pyytänyt häneltä apua Bosnia-Herzegovinan perustuslain hahmottamisessa. Siitä tehtävästä Ahtisaari ei halunnut kieltäytyä.

Tammikuun 16. päivänä 1994 suomalaiset pääsivät ensi kertaa valitsemaan itselleen presidenttiä suoralla kansanvaalilla. Ahtisaari sai äänistä 25,9 prosenttia ja toiseksi tullut ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokas Elisabeth Rehn 22 prosenttia.

Kumpikaan toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista ei tullut maan poliittisesta eliitistä. Tämä tulkittiin syvän laman keskelle joutuneen kansan epäluottamuslauseeksi perinteiselle puoluepolitiikalle.

Vaaleissa olivat myös ensimmäistä kertaa vastakkain nais- ja miesehdokas.

Helmikuun 6. päivänä suomalaiset valitsivat Ahtisaaren seuraavaksi tasavallan presidentiksi. Hän sai toisen kierroksen äänistä 53,9 prosenttia, Elisabeth Rehn 46,1. Äänestysprosentti nousi kummallakin kierroksella korkeaksi, 82 prosenttiin.

Suora kansanvaali irrotti presidentin perinteisestä puoluepolitiikasta. Ahtisaari keräsi ympärilleen kabinetin miehistä, joihin luotti. Puolueen näkemykset eivät valinnoissa painaneet.

Myös aiemmat presidentit olivat luopuneet jäsenkirjoistaan, mutta Ahtisaaren irtiotto puolueesta oli ilmeisempi kuin hänen edeltäjänsä Mauno Koiviston. Tämä jätti jäljen, josta Ahtisaari viisi vuotta myöhemmin sai maksaa.

Tuore presidentti tarttui heti talouteen ja työllisyyteen. Maassa oli puoli miljoonaa työtöntä. Yritysten konkurssiaalto tuotti heitä yhä lisää. Tilanne oli kehittymässä katastrofaaliseksi.

Ahtisaari oli vaalikampanjassaan luvannut äänestäjille, että puuttuisi tilanteeseen – ja hän aikoi pitää lupauksensa. Ainoa ongelma oli, että työttömyyden hoito ei kuulunut presidentin tehtäviin.

Kesäkuussa 1994 Ahtisaari asetti tasavallan presidentin työllisyystyöryhmän.

Sen vetäjäksi hän pyysi entisen valtakunnansovittelijan Matti Pekkasen. Pekkanen oli yhdessä SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen ja teollisuuden vaikuttajan vuorineuvos Casimir Ehrnroothin kanssa puinut jo aiemmin keväällä, miten saada aikaan riittävän laaja, puoluerajat ylittävä ryhmä, joka nujertaisi jättityöttömyyttä. He olivat lähestyneet asiassa Ahtisaarta.

Lopulta työryhmään saatiin huippuosaajat talouselämästä, ammattiyhdistysliikkeestä, tutkimuslaitoksista ja työministeriöstä. He rakensivat äärimmäisen kunnianhimoisen viisivuotisen ohjelman, jonka hyväksyivät hallituksen lisäksi sekä oppositiopuolueet että työntekijä- ja työnantajapuoli. Ahtisaari ei työryhmän työhön puuttunut, mutta seurasi sitä tiiviisti. Hän oli käyttänyt presidentin arvovaltaa ryhmän kokoamiseksi, ja ryhmä onnistui. Suurin osa työryhmän asettamista tavoitteista toteutui.

Koko presidenttikautensa ajan Ahtisaari matkusti tiiviisti ympäri maailmaa tapaamassa valtionpäämiehiä. Hän teki kaikkiaan 129 ulkomaanmatkaa yli 50 maahan.

Matkoille Ahtisaari otti usein mukaan elinkeinoelämän johtajia, toisinaan suurenkin joukon. Ahtisaari piti vienninedistämistä tärkeänä osana työtään.

Kaikki, mikä vahvisti Suomen taloutta ja työllisyyttä, kuului myös presidentille, hän katsoi. Erityisesti Aasiassa, mutta myös muualla presidentti saattoi avata teollisuusjohtajille tärkeitä ovia.

Vienninedistäminen joutui kuitenkin törmäyskurssille ihmisoikeuksien kanssa. Kaikkien aikojen suurimman liikemiesvaltuuskunnan ottaminen mukaan valtiovierailulle Kiinaan 1996 sekä kunniamerkkien myöntäminen Indonesian keskeisille vaikuttajille 1998 kirvoittivat ankaraa kritiikkiä kotimaassa.

Ahtisaaren linja oli, että Suomen ei pidä julistaa totuuttaan toisille vaan pyrkiä vaikuttamaan vuoropuhelun kautta.

Samana aikaan, kun suomalaiset allekirjoittivat kauppasopimuksia kiinalaisten kanssa, Ahtisaari piti huolen, että korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Pekka Hallbergin käynnistämä työ Kiinan oikeusvaltiokehityksen tukemiseksi pysyi liikkeessä ja näkyvillä.

Ahtisaari muistutti usein, että toisin kuin esimerkiksi Intia, Kiina oli nostanut satoja miljoonia ihmisiä syvästä köyhyydestä. Ahtisaari ajatteli, että myös oikeusvaltio kehittyy Kiinassa, mutta se syntyy omalla ajallaan, ei ulkopuolisten sanelemana.

Ahtisaarella ei ollut vaikeuksia puhua äärimmäisen vaikeista asioista suoraan, ei edes hirmuvaltiaiden kanssa. Tässä auttoi, kun piti kirkkaana mielessä, mikä oli lopullinen tavoite.

Vuoden 1998 aikana kotimaassa käytiin kulissien takana kiivasta kädenvääntöä sosiaalidemokraattisen puolueen seuraavasta presidenttiehdokkaasta.

Puolueen johto pyysi Ahtisaarta jatkamaan, mutta ei saanut presidentiltä selvää vastausta. Lopulta siirron teki Jacob Söderman, joka ilmoitti asettuvansa ehdolle puolueen sisällä. Esivaalit pitäisi siis järjestää. Tähän Ahtisaari ei ollut valmis. Maan tapana oli ollut, että jos istuva presidentti halusi jatkaa, puolue ei mittauttanut hänen kannatustaan.

Niinpä Ahtisaari lopulta ilmoitti, ettei ole käytettävissä.

Jälkeenpäin on tulkittu, että sosialidemokraattinen puolue vieroksui Ahtisaarta, joka presidenttikauden alusta alkaen kieltäytyi ottamasta ohjeita puolueen suunnalta.

Oliko lopulta kyse Kalevi Sorsan kostosta, Tarja Halosen suuresta halusta päästä virkaan vai ehkä Eeva Ahtisaaren haluttomuudesta jatkaa Linnassa – kysymys jää auki. Ehkä mukana oli elementtejä kaikista.

Ahtisaari itse on jälkeenpäin todennut, että oli vain hyvä, kun toista kautta ei tullut. Eihän hän muuten olisi koskaan saanut Nobelin rauhanpalkintoa. Eikä hän omasta mielestään alun alkujaankaan ollut poliitikko.

Jo presidenttikautensa lopulla Ahtisaari tuli entistä vahvemmin vedetyksi mukaan rauhanhankkeisiin. Keväällä 1999 Yhdysvallat pyysi Ahtisaarta taivuttelemaan Serbian itsevaltaista presidenttiä Slobodan Miloševićia rauhaan.

Venäjä oli viestittänyt, että Milošević saattaisi olla valmis laskemaan aseensa, mutta ei kenen tahansa jalkojen juureen. Ahtisaari, pienen puolueettoman maan johtaja, voisi olla oikea mies.

Ahtisaari käynnisti runsaan kuukauden mittaisen intensiivisen diplomaattisen sukkuloinnin Moskovan, Washingtonin ja Pekingin välillä saadakseen rauhalle laajimman mahdollisen tuen.

Kosovon kriisi oli kärjistynyt jo äärimmilleen: Nato pommitti Serbiaa, joka oli miehittänyt Kosovon ja ajanut liki miljoona Kosovon albaania ulos kotimaastaan. Tilanne oli kehittynyt sietämättömäksi koko Euroopalle.

Intensiivisten neuvottelujen jälkeen Ahtisaari lensi 2. kesäkuuta 1999 yhdessä Venäjän ulkoministerin Viktor Tšernomyrdinin kanssa Belgradiin kohtamaan Miloševićin – ja Ahtisaaren yllätykseksi Milošević todella laski miekkansa.

Belgradista Ahtisaari lensi Bonniin, jossa hän sai sankarin vastaanoton. Hän saattoi kertoa lehdistötilaisuudessa, että rauha oli lopulta palaamassa Eurooppaan. Sadat toimittajat eri puolilta maailmaa nousivat seisomaan ja taputtivat Ahtisaarelle.

Kaksi vuotta myöhemmin Serbia luovutti Miloševićin Haagin kansainväliselle tuomioistuimelle.

Ahtisaaren presidenttikauden aikana Suomi oli näkyvästi esillä maailman mediassa. Ahtisaari muun muassa isännöi Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huippukokousta Helsingissä 1997.

EU-maiden johtajien huippukokouksessa 1999 Tampereella Ahtisaari puolestaan antoi vahvan tukensa Turkin EU-ehdokkuudelle. Turkin jäsenyyden puolesta Ahtisaari jatkoi työtä vielä kautensa jälkeenkin.

Erityisen lähellä Ahtisaaren sydäntä oli kuitenkin pohjoismainen yhteistyö.

Ahtisaaren norjalaiset sukujuuret ja ensimmäinen ulkomaanpesti ruotsalaisessa kansalaisjärjestössä tekivät pohjoismaisen kanssakäymisen hänelle luontevaksi. Pohjoismaiden luoma hyvinvointiyhteiskunnan malli kelpasi hänen mielestään esimerkiksi mille tahansa maailman maalle, ja hän jaksoi lobata mallia aina eläkevuosiinsa asti.

Maaliskuun alussa vuonna 2000 Tarja Halonen nousi presidentiksi ja Martti Ahtisaari oli jälleen vapaa mies. Koska maailmassa riitti konflikteja, Ahtisaari perusti niitä ratkaisemaan Crisis Management Initiative -järjestön eli CMI:n.

Vuosien varrella Ahtisaari ja hänen henkilökuntansa osallistuivat lukuisien konfliktien ratkaisemiseen eri puolilla maailmaa.

Ahtisaari milloin seikkaili Irlannin nummilla tarkastamassa IRA:n asekätköjä, milloin suostutteli Keski-Aasian diktaattoreita päästämään Punaisen Ristin edustajat vankilaan tapaamaan pidätettyjä oppositiojohtajia. Irakin sodan lopettamiseen hän osallistui useita kertoja sodan eri vaiheissa.

Yksi Ahtisaaren näkyvimmistä onnistumisista oli rauhan löytyminen Indonesiassa sijaitsevan Acehin maakunnan pitkään sisällissotaan.

Joulukuussa 2004 tsunami oli vyörynyt maakunnan yli, ja joukkohautoihin oli kannettu yli sadan tuhannen acehilaisen ruumit. Paine rauhan löytämiseksi oli valtava.

Vantaalla Königstedtin kartanossa käytyihin neuvotteluihin osallistuivat niin Indonesian hallituksen ministerit kuin Tukholmassa majaa pitäneen sissijärjestö GAMin johtokin. Vain kahdeksan kuukauden neuvottelujen jälkeen elokuussa 2005 konfliktin osapuolet allekirjoittivat rauhansopimuksen Smolnassa salamavalojen räiskeessä. Ja vastoin monien odotuksia, Acehissa on säilynyt rauha aina tähän päivään asti.

Myös Kosovo täytti Ahtisaaren kalenteria vielä pitkään.

Kesällä 2005 pääsihteeri Kofi Annan oli jälleen pyytänyt Ahtisaarelta apua. Annan muistutti, että Kosovon asema oli edelleen ratkaisematta ja pyysi Ahtisaarta vetämään neuvotteluja.

Alkoi puolitoista vuotta kestänyt tiivis sukkulointi Belgradin, Wienin ja Kosovon välillä maakunnan tulevaisuuden ratkaisemiseksi. Lopulta kansien väliin tulostettiin paperipino, jonka nimi oli Ahtisaari-suunnitelma.

Mutta jälleen kerran vastakkain olivat Venäjän ja Yhdysvaltain intressit, ja tie nousi pystyyn. Tilanteen pitkittyessä Kosovon albaanijohto veti lopulta omat johtopäätöksensä, ja 17. helmikuuta 2008 se julisti Kosovon yksipuolisesti itsenäiseksi.

Serbivähemmistön oikeuksia korostaneesta Ahtisaari-suunnitelmasta tuli itsenäisen Kosovon tiekartta kohti demokratiaa. Ahtisaaren läheinen työtoveri, YK:n pääsihteeri Kofi Annan totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa 2008, että Martti Ahtisaari on ainoa hänen tuntemansa henkilö, joka on rakentanut rauhaa kolmella mantereella.

Jo presidenttikaudellaan Ahtisaari oli ilmaissut selkeästi kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä. Myöhemmin myönteinen kanta vain vahvistui ja kirkastui. Jos me olemme läntinen demokratia, miksi emme olisi mukana kaikissa niissä instituutioissa, joissa muut läntiset maat ovat, Ahtisaari kysyi usein keskusteluissa.

 

Joulukuussa 2008 Ahtisaaren kolme vuosikymmentä jatkuneet ponnistelut maailman rauhan hyväksi palkittiin korkeimmalla mahdollisella palkinnolla, Nobelin rauhanpalkinnolla.

Presidentti Ahtisaari vastaanotti palkinnon Oslon kaupungintalolla juhlallisessa seremoniassa, jota oli seuraamassa tuhat vierasta, heidän joukossaan Norjan kuninkaallinen perhe.

”Kaikki kriisit voidaan ratkaista, myös Lähi-idän konflikti”, oli Ahtisaaren puheen keskeinen viesti.

Hän painotti suurvaltojen vastuuta hakea ratkaisua tähän maailman keskeisimpään konfliktiin. Hän muistutti, että todellisen rauhan rakentamiseen tarvitaan kaikki osapuolet – myös sodan häviäjät. Vain siten rauhasta voi tulla kestävä. Mutta tärkeintä on aito pyrkimys rauhaan.

”Sillä rauha on tahdon asia”, Ahtisaari päätti puheensa.

Jo aiemmin päivällä Ahtisaari oli ollut tunnin haastattelussa CNN:n suorassa lähetyksessä ja puoli tuntia BBC:n Hard Talk -ohjelmassa. Pitkä päivä kuitenkin jatkui tapaamisilla, illallisilla ja juhlinnalla.

Myöhemmin illalla Oslon keskustassa hotelli Grandin edessä raikasivat ”Ah-ti-saari, Ah-ti-saari” -huudot. Pakkasillassa hurrasi soihtuja pitelevä kansanjoukko, jossa oli paljon kosovolaisia.

Tovin päästä uuteen smokkiin sonnustautunut Martti Ahtisaari ja turkkiin kietoutunut Eeva Ahtisaari astuivat hotellin parvekkeelle tervehtimään onnittelijoita. Aikansa vilkuteltuaan he vetäytyivät nauttimaan kuuluisaa Nobel-juhlaillallista.

Ahtisaari matkusti ja teki yhdessä CMI:n väen kanssa työtä rauhan edistämiseksi eri puolilla maailma aina vuoteen 2021 asti, jolloin hän muistisairauden vuoksi vetäytyi julkisuudesta. Juuri CMI:n työ ja sen panos maailmalla olivat Ahtisaaren itsensä mukaan hänen tärkein perintönsä tuleville sukupolville.

Viimeiset työvuotensa Ahtisaari käytti erityisesti Elders-ryhmän tehtävissä. Ryhmään kuuluu entisiä valtiomiehiä ja vaikuttajia, ja se tukee rauhanponnisteluja eri puolilla maailmaa, usein kulissien takana.

Ryhmän kokosi vuonna 2007 Ahtisaaren suuresti arvostama Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela.

Yhdessä muun muassa Jimmy Carterin, Mary Robinsonin, Gro Harlem Brundtlandin ja Desmond Tutun kanssa Ahtisaari etsi kaikessa hiljaisuudessa rauhanomaisia ratkaisuja konflikteihin eri puolilla maailmaa.

Ahtisaari vertasi usein rauhanvälittäjän työtä opettajan työhön.

”Rauhanvälittäjä, kuten opettajakin, tarvitsee herkkyyttä ja suoruutta, analyyttisia taitoja ja kykyä tehdä päätöksiä. Pitää kyetä puhumaan vaikeistakin asioista ystävällisellä äänellä ja argumentoimaan niin hyvin, että osapuolet vakuuttuvat ehdotetusta ratkaisusta,” hän kuvasi elämäkertahaastattelussa.

Vahva oikeudentaju ja vakaumus, jonka mukaan toista ihmistä pitää kohdella säällisesti, auttoivat Ahtisaarta vaikeiden valintojen tekemisessä.

Entinen opettaja vannoi koulutuksen nimiin, ja aivan erityisesti tyttöjen koulutuksen. Hän myös korosti toistuvasti yksilön vastuuta omasta elämästään.

Pitkien matkojen ja uuvuttavien neuvottelukierrosten keskellä Ahtisaari palautti säännöllisesti mieleensä Namibiassa tapaamansa tanskalaisen pastorin sanat.

”Hän sanoi nuorille rauhanturvaajille, että herätkää joka aamu niin kuin se olisi elämänne ensimmäinen aamu.” ”Näin minä yritän tehdä. Minusta on hienoa herätä joka aamu ja miettiä, mitähän jännittävää tämä päivä tuokaan tullessaan.”

 

Kirjoittaja Katri Merikallio on yhdessä Tapani Ruokasen kanssa kirjoittanut kirjan Matkalla – Martti Ahtisaaren tarina (Otava 2011) sekä teoksen Miten rauha tehdään, Ahtisaari ja Aceh (WSOY 2006). Merikallio työskenteli pitkään Suomen Kuvalehden toimittajana.

Korjaus 16.10.2023 klo 13.35: Kofi Annan antoi Suomen Kuvalehdelle haastattelun 2010, ei 2008 kuten tekstissä aiemmin luki.