Ylämäki, alamäki - suomalaisuutta jahtaamassa

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Nuotiotuli rätisee ja valaisee lähitienoon. Kenialaisvanhus kertoo tarinaa Suomen marsalkasta, Carl Gustaf Mannerheimista. Lasten nappisilmät loistavat. Ääneti he kuuntelevat vanhusta, joka eläytyy tarinan miehen elämään. Mies haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sotatantereet ovat nyt kaukana, hurme ei punaa valkoisena hohtavaa hankea.

Viatonta, Erkko Lyytisen Ylelle tuottaman Suomen marsalkka-elokuvan olisi yhtä hyvin voinut esittää lastenohjelmien ohjelmapaikalla. Etukäteiskohkaaminen ei ollut missään suhteessa elokuvan laatuun.

Viimein elokuvan vanhus oivaltaa jotain syvää elämästä: elämä on vuoroin ylämäkeä ja vuoroin alamäkeä. Tuota viisautta vajaan tunnin mittainen tv-elokuva toisteleekin sitten väsymykseen asti. Kollega pohti, olisiko Renny Harlinin suuribudjettisesta Mannerheim-elokuvasta jäänyt toteutuessaan käteen yhtään sen enempää. Kuin että ylämäen jälkeen tulee alamäki.

Ylen elokuva on kursittu kasaan minibudjetilla, kenialaisnäyttelijöillehän ei tarvinnut maksaa juurikaan mitään. Harlinille miljoonatkaan eivät riittäneet ja hanke jäi toteutumatta.

Tommi Uschanov pohtii uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi miksi Suomi eroaa muista maista. Normaaliudentuntu syntyy eri kulttuureissa erilaisista asioista. Esimerkiksi Ushanov ottaa suomalaisten tärkeinä pitämät sotilasarvot. Monissa muissa maissa armeija on siviiliyhteiskunnasta erillinen epädemokraattinen saareke ja suhde sotilaisiin sen mukainen. He ovat ”matalaotsaisia öykkäreitä, jotka eivät kelpaa muihin tehtävii”n.

Kirja kertoo, että suomalaisyritysten perustama vienninedistämisyhdistys Finpro jopa varoitti pari vuotta sitten, että suomalaisten ei pitäisi mainita sotilasarvoaan tai muuta maanpuolustuskoulutusta ansioluetteloissa, jotka menevät kansainväliseen jakeluun. Uschanovin mukaan yhdenkin Amerikassa toimivan suomalaisyrityksen paikallisjohtaja oli jopa ottanut yhteyttä emoyhtiöön ja pyytänyt, että viittaukset firman johdon sotilaskoulutuksesta poistetaan sen nettisivuilta:” Armeijaan menevät töihin vain lahjattomat tai väkivaltaiset ihmiset. Meidän liikekumppanimme eivät halua asioida sellaisten kanssa.”

Ennen Mannerheim-elokuvaa TV1 esitti dokumentin elokuvan teosta Keniassa. Erkko Lyytisen iso kysymys oli, mitä on sankaruus. Aiheesta on julkaistu viime vuosina useita kirjoja, ainakin Tommi Melender, Jarkko Tontti, Tuomas Kyrö ja Taina West ovat pohtineet suomalaista sankaruuttaa esseissään. Aihetta on käsitelty myös teatterissa. Mika Myllyahon johtamassa Kansallisteatterissa se on ollut melkein projekti.

Myös ohjaaja Kristian Smedsillä on ollut oma suomalaisuuden jahtaamiskautensa. Sunnuntain Hesarissa hän kuitenkin vihdoin julisti: ”En halua tehdä enää mitään kansallista. Kukaan ei usko enää hankkeeseen, jonka nimi on Suomi. Jokainen vain vetää piikkilankaa oman talonsa ympärille ja on vihainen naapurille, koska se ajattelee tai tuntee väärin. Ja sitten pitäisi kansan ryhtyä talkoisiin etsimään jotain yhteisyyttä.”

Tuntui vapauttavalta.

Smeds kieltäytyi ymmärtämästä myös sitä, että kun Myllyahon on onnistunut tehdä Kansallisteatterista ”taiteen ja kansalaisten kohtaamispaikka”, paikka, ”missä suomalaisuus voisi pieneltä osaltaan toteutua”, valtio leikkaakin sen rahoitusta. Samaan aikaan valtio kuitenkin sijoittaa rahaa yrityksiin brändätä Suomea, Smeds ihmettelee.

Ihmettelemistä siinä onkin.

Myös KOM-teatterissa on aistittu ”ajan tuulet”. Itsenäisyyspäivänä KOMin näyttelijä Pekka Valkeejärvi esittää Juha Seppälän romaaniin Suomen historia perustuvan esityksen Hovimarsalkka. Se kertoo, tietenkin, Mannerheimista. Tai Mannerheim kertoo esityksessä, miten kaikki kävi. Ohjelmaesite lupaa, että tarina on ilkikurinen ja hauska eikä se kumartele kuvia. Ihan kuin olisin kuullut tuon ennenkin.