Walkmanien valmistus loppuu - muistellaan siis korvalappustereoita!
Uutinen korvalappustereoiden katoamisesta synnyttää haikeita muistoja.
Nykyisiin, käteviin ja kapasiteetiltaan ylivoimaisiin kannettaviin musiikkisoittimiin tottuneet tuskin tulevat kaipaamaan nyt syrjään jääviä walkmanejaan. Niin mullistava keksintö kuin laite aikoinaan olikin, niitä ajatellaan tästä lähtien korkeintaan nostalgiamielessä.
Kokonainen sukupolvi oppi kuitenkin kuuntelemaan musiikkinsa nimenomaan korvalappustereoiden kautta, ja siksi uutinen on jos ei merkittävä niin ainakin koskettava.
Jollen väärin muista, laite keksittiin ikään kuin ”vahingossa”.
Sonyn perustaja Akio Morita, joka joutui työkseen matkustamaan paljon, oli intohimoinen musiikinystävä ja harmitteli sitä, ettei voinut lentokoneessa istuessaan kuunnella lempimusiikkiaan. Niinpä Morita marssi insinööriensä puheille ja pyysi heitä suunnittelemaan kasettisoittimen, joka olisi mahdollisimman pieni ja kätevä.
Riisukaa laitteesta kaikki turha, pääasia että sillä pystyy kuuntelemaan musiikkia, Morita sanoi.
Kun insinöörien suunnittelema riisuttu malli oli valmis, tajuttiin että sillä voisi olla laajempaakin kysyntää – kuten sitten olikin, kolmen vuosikymmenen ajan.
Olipa tarina tosi tai ei, se on merkittävä muistutus siitä, kuinka parhaat ideat usein syntyvät, vahingossa tai jonkun muun asian sivutuotteena. Joku vain älyää katsoa tuttua asiaa uudesta kulmasta.
Oma tärkein korvalappustereomuistoni liittyy toiseen aikanaan mullistavaan asiaan. Tarina on hupaisa, ehkä vähän liikuttavakin. Joka tapauksessa kertomuksen kannalta olennaista on, että laite oli varustettu myös radiolla.
Elettiin vuotta 1985, ja asuin siihen aikaan Jyväskylässä. Tiesin, että vapunaattona kaukana Helsingissä oli tapahtunut jotain uutta ja jännittävää: ensimmäinen kaupallinen radioasema Radio City oli aloittanut toimintansa silloisessa Lepakossa. Odotin malttamattomana päästäkseni kuulemaan moista ihmettä.
Tilaisuus tarjoutui alkukesästä. Lensin Helsinkiin ja istuin koneessa laput valmiiksi korvilla, kun kone alkoi lähestyä pääkaupunkia. Laskeutumisen aikana yritin kuumeisesti virittää radioni taajuudelle 96,2. Halusin päästä kuulemaan Cityn lähetystä heti kun se vain oli mahdollista.
Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin kun kaupallisia radioita on enemmän kuin niistä jaksaa pitää lukua, moinen innostus kuulostaa huvittavalta. Mutta tuohon aikaan, ihmiselle joka oli koko ikänsä tottunut vain kahteen tai kolmeen Yleisradion kanavaan, jo pelkkä ajatuskin kaupallisesta, nuorin voimin ylläpidetystä radiokanavasta oli melkein käsittämätön.
Sukupolven oma musiikkikanava! Se oli järisyttävä juttu, joka pian muuttui itsestäänselvyydeksi.
Tänään, lukemattomien ja taas lukemattomien mahdollisuuksien keskellä, iloitsen vapaudestani valita – yleensä Ylen Ykkösen ja Radio Helsingin välillä – paitsi silloin kun auton kyydissä on viisitoistakesäinen, iPodien itsestäänselvään maailmaan kasvanut tyttäreni. Silloin soi NRJ.