Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Walkmanien valmistus loppuu – muistellaan siis korvalappustereoita!

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 27.10.2010 06:31

Uutinen korvalappustereoiden katoamisesta synnyttää haikeita muistoja.

Nykyisiin, käteviin ja kapasiteetiltaan ylivoimaisiin kannettaviin musiikkisoittimiin tottuneet tuskin tulevat kaipaamaan nyt syrjään jääviä walkmanejaan. Niin mullistava keksintö kuin laite aikoinaan olikin, niitä ajatellaan tästä lähtien korkeintaan nostalgiamielessä.

Kokonainen sukupolvi oppi kuitenkin kuuntelemaan musiikkinsa nimenomaan korvalappustereoiden kautta, ja siksi uutinen on jos ei merkittävä niin ainakin koskettava.

Jollen väärin muista, laite keksittiin ikään kuin ”vahingossa”.

Sonyn perustaja Akio Morita, joka joutui työkseen matkustamaan paljon, oli intohimoinen musiikinystävä ja harmitteli sitä, ettei voinut lentokoneessa istuessaan kuunnella lempimusiikkiaan. Niinpä Morita marssi insinööriensä puheille ja pyysi heitä suunnittelemaan kasettisoittimen, joka olisi mahdollisimman pieni ja kätevä.

Riisukaa laitteesta kaikki turha, pääasia että sillä pystyy kuuntelemaan musiikkia, Morita sanoi.

Kun insinöörien suunnittelema riisuttu malli oli valmis, tajuttiin että sillä voisi olla laajempaakin kysyntää – kuten sitten olikin, kolmen vuosikymmenen ajan.

Olipa tarina tosi tai ei, se on merkittävä muistutus siitä, kuinka parhaat ideat usein syntyvät, vahingossa tai jonkun muun asian sivutuotteena. Joku vain älyää katsoa tuttua asiaa uudesta kulmasta.

Oma tärkein korvalappustereomuistoni liittyy toiseen aikanaan mullistavaan asiaan. Tarina on hupaisa, ehkä vähän liikuttavakin. Joka tapauksessa kertomuksen kannalta olennaista on, että laite oli varustettu myös radiolla.

Elettiin vuotta 1985, ja asuin siihen aikaan Jyväskylässä. Tiesin, että vapunaattona kaukana Helsingissä oli tapahtunut jotain uutta ja jännittävää: ensimmäinen kaupallinen radioasema Radio City oli aloittanut toimintansa silloisessa Lepakossa. Odotin malttamattomana päästäkseni kuulemaan moista ihmettä.

Tilaisuus tarjoutui alkukesästä. Lensin Helsinkiin ja istuin koneessa laput valmiiksi korvilla, kun kone alkoi lähestyä pääkaupunkia. Laskeutumisen aikana yritin kuumeisesti virittää radioni taajuudelle 96,2. Halusin päästä kuulemaan Cityn lähetystä heti kun se vain oli mahdollista.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin kun kaupallisia radioita on enemmän kuin niistä jaksaa pitää lukua, moinen innostus kuulostaa huvittavalta. Mutta tuohon aikaan, ihmiselle joka oli koko ikänsä tottunut vain kahteen tai kolmeen Yleisradion kanavaan, jo pelkkä ajatuskin kaupallisesta, nuorin voimin ylläpidetystä radiokanavasta oli melkein käsittämätön.

Sukupolven oma musiikkikanava! Se oli järisyttävä juttu, joka pian muuttui itsestäänselvyydeksi.

Tänään, lukemattomien ja taas lukemattomien mahdollisuuksien keskellä, iloitsen vapaudestani valita – yleensä Ylen Ykkösen ja Radio Helsingin välillä – paitsi silloin kun auton kyydissä on viisitoistakesäinen, iPodien itsestäänselvään maailmaan kasvanut tyttäreni. Silloin soi NRJ.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Korvalappustereot ja viikon ns.pakollinen omaharjoittelu eli tylsääkin tylsempi lenkkipolku … rokkikoneesta tempoa lisää ja tuo inhottava treeni meni lähes huomaamatta … vanha sanonta että ”mitä pidempi matka, sitä tyhmempi jätkä” tuli useasti mieleen ennen walkman-helpotusta, sony piti harjoittelun mukava.

Ostin Sonyn mustakuorisen mallin Saksan turneelta. Opiskeluaikoja nuo. Lähdin kerran Oulusta Helsinkiin junalla römpöttelyreissulle, silloiselta tyttöystävältä oikein luvan kanssa. Ostin evääksi kaksi pulloa Koskenkorvaa, niitä oli tarkoitus opiskelukavereiden kanssa nautiskella perille päästyä viikonlopun ajan. No, toinen pullo särkyi ennen junaan menoa kun laskin kassini ajattelematta ja se oli vain pakko heittää asemalaiturin roskikseen, nestettä vielä valuvana. Toisesta otin siivua (konduktöörin huomaamatta) ostamaani limpparin sekaan melkein koko matkan ajan ja olin aika hyvässä kunnossa Helsinkiin päästyäni. Sonyn patterit kestivät varmaan Riihimäelle asti, eli hyvä suoritus laitteelta.

Kuuleppas Kokko, ei Radio City ollut suomen ensimmäinen kaupallinen radioasema, vaikka Helsinki-napaiset ja kaljuuntuvat rokkarit niin haluavatkin uskoa. Tiedonhankintatehtäväksi siis: missä aloitti se oikeasti Suomen ensimmäinen kaupallinen asema tuona kevännä -85?

Kirjoituksen lopussa hehkutettu paatos ”valinnanvapauden lisääntymisestä” on kyllä aika omituista ja suorastaan tosiasioiden vastaista. Mitä ihmeen valinnanvapautta nämä nykyajan paikallisradiot ahtaine soittolistoineen muka edustavat? Samat biisit soivat päivästä toiseen, jopa useita kertoja vuorokaudessa – ja mitään muuta musiikkia koko asema ei sitten tunnekaan!

Jopa parjatusta 1980-luvun YLE:stä kaksine kanavineen löytyi paljon enemmän todellista valinnanvapautta.

Ei-Stadinapainen: Olet tietenkin oikeassa, mutta minulle se oli ”ensimmäinen”.

Timo Raunio: Tarkkaan ottaen olin ”hehkutuksessani” ihan samaa mieltä vaihtoehtojen ja valinnanvapauden näennäisyydestä: kaiken moskan keskellä teen valintoja vain Radio Helsingin ja Ylen Ykkösen välillä. Paitsi tietysti silloin harvoin kun tyttäreni päättää mitä autossa soitetaan.

Anteeksipyyntö hyväksytty, eka asema oli Radio Lakeus Nivalassa, joka aloitti kolme päivää ennen Radio Cityä, eli 27.4.1985.

Omat Walkmanit ostin lähes viimeisillä rahoillani New Yorkista vuonna -82 kierreltyäni 2 kk autolla ympäri mannerta. Maksoivat 89 taalaa + verot, ja olivat coolit! Etenkin kotisuomessa ja bussissa…

Nyt ei jaksa enää iPodit innostaa, mieluumin kuuntelee omia ajatuksiaan sen aikaa kun saa istua omassa rauhassa omassa autossaan työmatkat 30 minuuttia suuntaansa.

Niin ne ajat muuttuvat. Silloin 80-luvulla musiikkisoitin ja nuorisomusiikkiin keskittynyt radiokanava oli jotakin hienoa. Nyt musiikkia tulee jatkuvasti joka tuutista, niin että autossa lepuuttaa korviaan joko Ylen Ykkösellä tai Puheella, tai sitten tosiaan sulkemalla koko toosan.

Näitä luetaan juuri nyt