Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Vankileirien saaristo – Gulag on osa historiaamme

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 13.4.2012 14:00

Aleksandr Solženitsynin Gulag. Vankileirien saaristo on vihdoin, liki 40 vuoden jälkeen luettavissa kokonaisuudessaan myös suomeksi. Juuri ilmestyneen kirjan on kustantanut Sofi Oksasen Silberfeldt -kustantamo.

Jos kirja olisi ladottu normaalisti, se olisi 2400-sivuinen, mutta nyt teksti on tikistetty 1300 sivuun. Kun Tammi kieltäytyi julkaisemasta teoksen vuonna 1974, perusteluna olivat ”tuotannolliset syyt”. Todellinen syy oli tietenkin Neuvostoliiton pelko. Jopa Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat varoittivat kirjeessään Tammea vaarantamasta kirjalla Suomen idänsuhteita. Otavassa ja WSOYssa asiasta vaiettiin, tietoisesti. Kirjailijoista Erno Paasilinna kirjoitti Solženitsynin elävän ”täydellisesti menneisyyden kahleissa” ja ”taistelevan vanhoissa juoksuhaudoissa” – miksi siis julkaista teos.

Kirjallisuudentutkija Juhani Sipilän tietojen mukaan ”kirjahistoriamme opportunistisimman” päätöksen taustalla hääri kummisetänä presidentti Urho Kekkonen.

”Likaisen työn” teki Tammen silloinen kustannustoimittaja Kalevi Sorsa. Lopullisen päätöksen Solženitsynin kirjan julkaisematta jättämisestä tehnyt Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Helleman katui päätöstään jo muutaman kuukauden kuluttua. Kirjasta tuli suomettumisen symboli. Siihen tiivistyy kylmän sodan ilmapiiri.

”Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa”, totesi postGulag-kirjailijaksi itsensä määrittelevä Sofi Oksanen kirjan julkistamistilaisuudessa 12. huhtikuuta. Toisin kuin Saksassa, Venäjällä ei ole käyty läpi historian hirmutekoja. Virossa neuvostoaikaa käsitellään jo paljon. Entä me, elääkö itsesensuuri edelleen meissä suomalaissa? Oksanen kysyi.

Ainakin Gulag on osa historiaamme, koska terrorin vuoksi kuoli myös suomalaisia.

Tilaisuudessa puhuneelle Jukka Kemppiselle Solženitsynin teos palautti mieleen hänen sukunsa historian. Kaksikymmentäneljä hänen isänsä sukulaista menehtyi Gulagissa. Isän mummo tyrkättiin junasta, isän enot tapettiin niskalaukauksella. Serkut menehtyivät kaivaessaan Stalinin kanavaa.

”Minun sukulaisteni ampuminen oli ’oikeutettua’, koska he olivat kansanvihollisia. Heidän passissaan luki Suomi ja heidän äidinkielensä oli suomi.”

Lopulta kuka tahansa saattoi tulla tuomituksi – vankileirille. Kemppisen tietojen mukaan Neuvostoliitossa ei hylätty ainoatakaan syytettä, ei myöskään Putinin Venäjällä. ”Se tarkoittaa sitä, että naapurin akka tekee ratkaisun syyllisyydestä.”

Toisaalta, Kemppinen kertaa. ”1971 Venäjä oli ehdottanut Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkosen onnistui torjua ehdotus. Solženitsynin kirja tuli kuin noiduttuna tuon jälkeen.”

Sivistyneessä Euroopassa Vankileirien saaristo julkaistiin tuoreeltaan. Teos oli sensaatio ja siitä keskusteltiin. Vasemmistolaiset arvioivat aatettaan sitä vasten. Ja ilmestyihän kirja myös suomeksi; ruotsalainen Wahlström&Windstrand julkaisi 1974 Esa Adrianin käännöksen lyhennettynä ja useampaan niteeseen paloiteltuna.

Teoksen rungon muodostavat Solženitsynin omat kokemukset vankileirillä. Satojen kohtalotovereiden kertomukset paisuttavat kirjan mittoihin, jolle on vaikea löytää vastinetta. Kirjan esipuheen kirjoittanut Martti Anhava vertasi kirjaa Marcel Proustin teokseen Kadonnutta aikaa etsimässä. Solženitsynin esikuvana on pidetty Dostojevskia, teosta on verrattu myös James Joycen tuotantoon. Ainakin se on yksi 1900-luvun parhaita teoksia, klassikko.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Suomalaiset poliitikot eivät sodan jälkeen ole uskaltaneet olla itsenäisiä. Koko idänpolitiikka, mikä käytännössä tarkoitti Neuvostoliittoa, luovutettiin yhden henkilön käsiin, joka käytti sitä häikäilemättömästi sisäpolitiikassa. Meillä ei oikeastaan Kekkosen vastaista oppositiota ollut kuin jokunen kokoomuspoliitikko (Tuure Junnila esim), Georg C Ehrnrooth ja Veikko Vennamo. Suomi oli kiitos Kekkosen, jokseenkin täydellisesti venäläisten hallitsema. 70-luvulla sitten nousi nuori polvi, joka pyrki hyötymään tilanteesta. Sellaiset vielä nykypolitiikassakin vaikuttavat henkilöt kuin Tuomioja, Halonen, Liikanen, Kanerva ja tietysti talouselämästä tuttu suurkapitalisti Björn Wahlroos olivat eturintamassa työntämässä Suomea suuren Neuvostoliiton syliin. Onko siis ihme, että meillä ei ole selvitetty välejämme lähihistorian kanssa, kun se vielä paljolti on auki sisällissodan, 30-luvun tapahtumien ja toisen maailman sodan suhteenkin. Meillä on sellaisia myyttejä kuin Tiitisen lista. Sellaiset asiat ovat länsimaisissa demokratiossa olleet avoinna tutkijoille ja jopa suurelle yleisölle pari vuosikymmentä. Miksi ne ovat meillä salaisia ? Väitän, että se johtuu meidän poliitikkojemme ja päättäjiemme väärinkäsityksestä mitä tulee avoimmuuteen (tästä hyvänä esimerkkinä Jyrki Katainen ja Matti Vanhanen). Poliitikot eivät ymmärrä mitä on länsimainen parlamentarismi ja demokratia.

Itse asiassa Vankileirien saariston julkaisematta jättäminen oli jokseenkin lapsellinen temppu, joka osoitti mille tasolle nuoleskelu ja selällään makaaminen antautumisen merkiksi oli asettunut. Itse sain kirjan ruotsalaiselta liiketuttavaltani tuoreeltaan. Kirjahan on varsin raskaslukuinen, mutta sisältänee karmean totuuden suuremmin liiottelematta Stalinin ajasta. Onkin oikeastaan omituista, että asiasta ei saanut Suomessa puhua, olihan Stalinin rikokset paljastettu Neuvostoliitossa jo vuoden 56 puoluekokouksessa. Venäjällä näistä ajoista ei vieläkään puhuta kovin avoimesti ja siksi oikeastaan hämmästyttää Jaakko Iloniemen tulkinta Venäjän nykypolitiikasta, jonka mukaan vanhan hallintotavan mukaan venäläisiä ei enää voitaisi hallita. Kyllä voidaan. Metodit varmaan modernisoituvat, mutta vallasta eliitti ei vapaaehtoisesti luovu. Venäläinen ei ymmärrä mitä demokratialla ja parlamentarismilla tarkoitetaan (eihän suomalainenkaan poliitikko). Stalin elää myöskin jonkinlaista renessanssia Venäjällä ja yhä enemmän on niitä, jotka eivät kommunismia muista puhumattakaan Stalinin kaudesta. Siksi olisi terveellistä kaikille lukea mm Vankileirien saaristo. Toinen lukusuositus on Orlando Figesin teos nimeltä Kuiskaajat. Vankileirien saariston sensurointi oli häpeällistä ja häpeää pitäisi tuntea myöskin niiden nykypoliitikkojen, jotka luimistelevat ja väistelevät vaikeita asioita venäläisten kanssa. Väitetään Stalinin todenneen: yhden ihmisen kuolema on tragedia, miljoonien tilastotietoa. Ei kai kukaan sellaista enää toivo.

Tilasin kirjan 70-luvun alussa Tyrvään Kirjakaupasta Ruotsista ruotsiksi. Pelkäsin joutuvani siitä tarkkailulistalle.Tekstin oli ruotsalainen journalisti salakuljettanut länteen. Sekin on oma hurja tarinansa. Siitä on vain runsas 40 vuotta aikaa. Kirjan teksti on kuin voimalla ja raivolla murjaistu sivuille. Karmea, mieltä kuohuttava tarina. Ja totta. Kirjailija sai vihdoin rehabilitointinsa. Miten onkaan maailma muuttunut. Paremmaksi. Mutta Stalinin gloria vain pysyy Venäjällä Suuren Isänmaallisen Sodan voittajana. Sillä sai vainoharhaiset kansanmurhat anteeksi. Uusille sukupolville on saatava tiedoksi historian perspektiivit, Ehkä ihmiskunta sittenkin voisi oppia menneisyydestään.

Kalevi Sorsa ei ollut vuonna 1974 Tammen kustannustoimittaja vaan pääministeri.
Hän toimi Tammessa 1950-luvulla.

Gulagissa ei ole mitään sellaista uutta, mitä ei olisi jo kerrottu 20- ja 30-lukujen porvarilehdissä. Hurjana neuvostomaata ihannoinnut ja puolustanut skdl-lehdistö säikäytti arkajalkaporvarit ja heidän elämänkokemusta omaamattomat teininsä nielaisivat todesta neukuista kerrotut sadut eivätkä tajunneet vanhan Urkin puhuvan lakimiehen sanantaidolla diplomatiaa ja munasivat itsensä. Suomen kansa eli rahvas on aina ollut viisas, Se ei ole langennut toisin kuin pyrkyriherrat.

Solzenitsynin Gulag-sarjassa ei tosiaankaan ollut paljoa täysin uutta. Siinä oli se uutuus eli vaikutus, että se vahvisti ja selvensi, käytännössä pahensi, vanhaa tietoa Stalinin ajan joukkomurhista, joilla terrori vahvistettiin hänen hallintonsa periaatteksi. Kun sen toteutuksella oli yhtymiä Hitlerin natsien genosiidisiin ideoihin, kirja ja julkistus selittivät Nikita H:n Stalinin tuominnutta vuoden 1956 puhetta.
Eli Stalin oli tuhonnut ”kommunistisen internationalismin” periaatteet. Tällä oli tosi merkitys nimenomaan USA:ssa ja Euroopassa, juuri intellektuelien parissa. He olivat aiemmin olleet yksi idean ”kantavista voimista.”

Noille intellektueillekin, kuten Orwellille tai Koestlerille, tilanne oli selvinnyt sekä Espanjan sisällissodan aikana että NL:n vierailuilla. Mutta he olivat yksinäisiä ääniä, jotka lisäksi selitettiin kylmän sodan propagandalla. Se oli osin niin tyhmää, että se toimi itseään vastaan. Se ei tiennyt eikä ymmärtänyt, että Stalin oli palauttanut ”kommunistisen internationaalin” idean ja kumouksen takaisin Venäjälle tuttuun ”maaorjien kapinaan.” Se myi yhä kehitysmaissa, joissa de facto maaorjuus vallitsi. Muuten idea oli esillä Leninin mausoleumiumissa, tositilassaan.

NL:n ulkopuolella tiedettiin hyvin ja uskottiin siihen, että Stalin eliminoi sekä mielipiteet että opposition puolueessaan, vaiensi, vangitsi tai karkoitti intellektuellit, puhdisti kaksi kolmasosaa Puna-Armeijan kenraaleista, eli kaikki pätevät. Ja syytti tästä jatkuvasti NKVD:n pomoja, jotka myös puhdistettiin yhtä jatkuvasti. Mutta ns. yleiseen, kansalaisiin kohdistettuun terroriin ei aivan uskottu. Se oli liian mielisairasta, kuin hulun propagandistin tekele. Mutta sekin oli totta.

Lenin oli hyväksynyt terrorin käytön, määräsi sen mm. Ukrainaan. Käytännössä Bolshevikit eivät olisi eläneet Brest-Litovskin jälkeen ilman terroria, johon kuitenkin voitiin – sodan ansiosta – rekrytoida tekijöitä armeijasta. Stalinin alkuajan terrori oikeutettiin vastaavasti. Mutta ne puhdistukset, jotka alkoivat Espanjan sisällissodan aikana, jatkuivat joukomestauksina sotaan saakka ja sen jälkeen enemmän Gulagiin lähetyksillä, jäivät osin huomiotta. Stalin kun oli ”yksi suurista.”

Hänen terrorinsa luvuista tulee yhä tietoa. Äsken julkaistu Timothy Snyderin ”Bloodlands,” joka kuvaa yleisesti Hitlerin ja Stalin taistelukentien tappamisia, arvioi luvun 5 miljoonan paikkeille. Mainita voi mm. ”suomea palvelleet vakoojat,” joita paljastettiin ja teloitettiin 9 078 kappaletta, virolaisia vain 7 998. Periaatteessa kaikki kävivät ”oikeusprosessin,” joka keskimäärin otti noin minuutin, joskus teloituksen jällkeen. Se jätti tilastoja touhusta.

Juttu oli helppo, kun ”kansalaisuudet” oli rekisteröity ja merkitty henkilöllisyystodistuksiin. Mutta hallinto siis ”venäläistettiin,” vain georgialaisten määrät lisääntyivät. Pätevyydet eivät lisääntyneet, eivät etenkään ”puolalaisten” täydellä eliminoinnilla. Feliks Dzierzynski seisonee yhä KGB:n seuraajan edessä. Vai missä hän nyt on? Mutta patsaat eivät korvaa pätevyyksiä. Ja ideat elävät muualla kuin mausoluemeissa.

Olihan Suomi kaiken aikaa kyllin lähellä kaikkea tätä. Se siis tiesi, oli yksi maista, joissa tiedon sensuroinnilla tehtiin uria. Josskin määrin myös metodeja ehditiin ryhtyä kopioimaan. Mutta mitään kovin täsmällistä ei aiheesta ole vielä saatu julki. Kipeää se tekee, mutta tarpeen se on.

’Sivistyneessä Euroopassa Vankileirien saaristo julkaistiin tuoreeltaan.”

No lol tohon. Määrittele sivistynyt, määrittele Eurooppa.

Oliko Puola sivistymätöntä Eurooppaa?

Venäjälle paluunsa jälkeen AS ei enää kirjoja kirjoitellut.
Se vähä mitä hän lehdissä kirjoitteli, paljasti selkeästi että hän oli kääntänyt täydellisesti takkinsa Venäjän politiikan suhteen.
Kun hän kirjoissaan ainakin ohimennen tuomitsi esim. Viron miehityksen, lehtikirjoittelussaan hän sitten näkikin Neuvostoliiton vapauden ja edistyksen tuojana.

Mitään hyvää hän ei myöskään paluunsa jälkeen kirjoittanut Yhdysvalloista, joka sentään salli hänen asua maassa vuosikymmenet. Ei hyvää sanaa löytynyt Sveitsistä, ei yhdestäkään Euroopan maasta.
Vain venäläinen nationalismi vielä elähdytti vanhaa miestä.

Lieneekö tämä takinkäännös ollut se hinta että ylipäänsä sai Venäjälle palata?

Eli kuten hän siteerasi kirjoissaan venäläistä sananlaskua: monet pajat kiersi, takomattomana palasi.
Toteutui ainakin hänen itsensä kohdalla.

Ne suomalaiset kommunistit jotka Neuvostoliittoon menivät, saanevat syyttää itseään. Kyllä ainakin jotain tietoa oli tästä työväen Paratiisista, ennen Vankileirien saaristoakin.
Kapinan jälkeen sinne tietysti paettiin rangaistuksen pelossa, mutta menihän sinne pitkään Yhdysvalloissa ja Kanadassa siirtolaisina eläneitä suomalaisiakin. Myivät kaiken ja menivät rakentamaan Suurta Isänmaata. Jo rajalla pistettiin keskitysleiin, mukana ollut omaisuus varastettiin, sehän oli sosialismia parhaimmillaan.
Eikä paluuta takaisin ollut.

AS:lla myöhemmällä iällä oli vankka vakaumus Venäjän pelastumisesta ortodoksiuskon avulla. Se voi merkitä naapurikansoille uhkaa. Kirjan vaikeneminen ei ole ainutlaatuista. Lasse Hautamäen kirja Suomi myrskyn silmässä julkaistiin ensin ruotsiksi Finland i stormens öga ja suomeksi v 2005, sillä se kyseenalaisti uusin tiedoin historiaa. Jos kirjan tiedot osaksikaan pitävät paikkansa, niin se muuttaisi historian kirjoitusta. Arkistot avautuvat muutaman vuoiden päästä. Kannattaa lukea kirja ja netistäkin löytyy tiivistelmää sen sanomasta.

Ns.Leinon vankina Neuvostoliittoon laittomasti luovutettu Unto Parvilahti (ent. Boman) julkaisi leirikokemuksistaan kirjan, joka paljon ennen Solzenitsynia kertoi varsin yksityiskohtaisesti Gulagista. Kirja on nimeltään Berijan tarhat ja sen julkaiseminen aiheutti NL:n taholta voimakkaan paheksumisen ja osaltaan yöpakkasina tunnetun jakson suhteissa NL:oon.
Tämä oli Kekkosen, Sorsan ja muiden pelon takana ja suomettuminen eli vielä Koivistonkin aikana jolloin Manu yritti estää (tosin turhaan) Paasikiven päiväkirjojen julkaisun.

Näitä luetaan juuri nyt