Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Valemuistot lohduttavat

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 1.2.2013 13:00

Englantilaisen nykykirjailijan Julian Barnesin romaani Kuin jokin päättyisi on lohdullista luettavaa. Se on suorastaan lohtukirja kuten kaikki hyvät kirjat mielestäni ovat.

Barnesin kirja kertoo tarinan, mutta tuon tuosta sen kertoja, Tony Webster pysähtyy epäilemään muistiaan. Tarinan juuret ovat hänen kouluajoissaan. Koska ne eivät herätä hänessä nostalgiaa, hän palaa lyhyesti muutamiin tapauksiin, joista on tullut anekdootteja, siis likimääräisiä muistoja. Aika on vääristänyt ne varmuudeksi.

”Jo en enää voi olla varma todellisista tapahtumista, voin sentään olla olla uskollinen niille vaikutelmille, jotka todellisuus jätti. Sen parempaan en pysty”, Tony Webster toteaa. Ollaan sivulla 10.

Sivulla 49 Tony on nuori. Hän on rakastunut Veronicaan. Mutta kun hän muistelee noita aikoja jälkeenpäin, hän alkaa taas epäillä muistiaan. Hän myöntää itselleen, että kyseessä on hänen tämänhetkinen tulkintansa sitä, mitä silloin tapahtui.

”Tai sanotaan tämänhetkinen muistoni siitä, miten silloin tulkitsin sen mitä tapahtui.”

Ongelmana on, ettei Veronica pidä Tonya oikein minään eikä suhteesta tulekaan mitään. Tony alkaa epäillä itseään. Hänen elämänsä näyttäytyy hänelle yhtenä rämpimisenä; hän on antanut elämän vain tapahtua.

Ajatus saa hänet levottomaksi ja hän alkaa miettiä elämänsä tarinaa.

Elämän tarina on kummallinen juttu. Tony Webster ihmettelee, kuinka usein ihminen lopulta kertoo elämänsä tarinan. Ja kuinka usein sitä muuttelee, koristelee ja leikkelee. Sopivasti.

”Ja mitä pitemmäksi elämä venyy, sitä vähemmän on niitä, jotka voivat asettaa selonteon kyseenalaiseksi ja muistuttaa, että ihmisen elämä ei ole pelkästään tarina, jota hän siitä kertoo. Kertoo muille, mutta -ennen kaikkea -itselleen.” Tämä pohdinta on sivulla 103.

Jälleen Tony Websterin valtaa epäilys. Ainakin Adrianiin, siis siihen, jonka Veronica lopulta valitsi, verrattuna hän on ”tavallinen tallaaja, joka ei osaa ottaa oppia elämän antamista harvoista läksyistä.”

Lopulta, sivulla 108 Tony Webster näkee itsensä. Hän on mies, joka on tyytynyt elämän realiteetteihin ja alistunut sen välttämättömyyksiin. Siis luovuttanut. Jättänyt tarkastelematta kriittisesti omaa elämäänsä. Ottanut sen vastaan sellaisena kuin se eteen tuli.

Mutta: Karttamalla elämässään kaikkia riesoja hän on onnistunut.

”Voi miten säälittävää se on”, hän huokaa.

Hän on keskinkertaisuus. Niin kuin suurin osa meistä.

Sivulla 111 Tony Webster jatkaa pohdintaansa ja kysyy kehittyykö luonne ajan myötä? Hän vastaa: tuskinpa jälkeen kolmenkymmenen.

”Sen jälkeen on elettävä sen kanssa, mitä kullakin on.”

Ikäkään ei lohduta häntä. Koska vanhan ihmisen muisti on kuin musta laatikko. ”Jos mikään ei mene vikaan, kaikki pyyhkiytyy. Jos putoat, on selvää miksi niin tapahtui, jos et, matkan lokitiedot ovat paljon epätäsmällisemmät.”

Lopulta Tony Webster ymmärtää, mikä on elämän tarkoitus.

”Elämän tarkoitus on uuvuttaa meidät, suostumaan sen menettämiseen. Todistaa ettei elämä ihan vastaa mainoksia.

Silloin romaanissa tapahtuu odottamaton käänne: Tony Webster saa kirjeen. Hän tajuaa, että hän on muistanut aika väärin kaiken sen, mitä tulee hänen,Veronican ja Adrianin väliseen suhteeseen. Kirjeen luettuaan hän alkaa muistaa sellaista mitä hän oli jo unohtanut.

Hän ei voi paeta enää valemuistoihin, niin lohduttavia kuin ne ovat.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Käy yhä selvemmäksi, että meidän ei kannata suhtautua ja puhua juuri mistään täytenä varmuutena. Koemme ja sitten muistamme samoja asioita eri tavoin. Ainakaan emme voi olla varmoja siitä, mistä kaikesta voimme olla varmoja. Ei siis ihme, että kiistelyä ja riitelyä on niin paljon.

Tästä kokemustemme ja muistojemme suhteellisuudesta toivoisi lisää ja täsmällisempiä tutkimuksia.
Kuinka merkittävän epätarkkuus- ja epävarmuusilmiön kanssa joudumme elämään? Yksilöillehän sillä ilmeisesti on elämässä suuri vaikutus. Yhteiskunnallisesti vaikutus vaihtelee aloittain ja tiedollisesti samoin.

Niin, lukaisin kirjan pari viikkoa sitten, eikä säväyttänyt. Monestakin syystä.

Tärkein niistä lienee se, että kirjan ”juoni” on loogisesti kovin epäuskottava. On neljä nuorta, jotka opiskelevat yliopistossa. Heistä fiksuin, filosofiaa lukeva Adrian tekee itsemurhan, koska ”elämä on lahja, jota hän ei halua ottaa vastaan”. Kaiken lisäksi tyyppi on onnellisesti rakastunut, myös Veronicaan, kuinkas muuten.

Tämän kuvion päälle kirjailija liimaa omakohtaista pähkäilyään siitä, mitä me eletystä elämästämme muistamme ja tiedämme. Ja kuinka muistot ajan myötä muuttuvat, ja myös sitä myötä myös tulkintamme tapahtuneesta. Mitään mullistavaa tai muistettavaa tästä pohdiskelusta ei kylläkään irronnut.

Kirjan takakannen arvostelulainaus hehkuttaa, kuinka ”… loppukohtaukset pitävät otteessaan kuin trilleri konsanaan… ”. Heh, kukahan kirjailijan kaveri on ollut arvostelua väsäämässä?

Kaikkiaan, hyvä että tekele ei ollut 150 sivuinen.

Luxmanille:

Elämä ei ole kovinkaan loogista, minkä voi huomata ympärilleen sekä omaankin oloonsa ja historiaansa katsomalla.
Emmekä voi edes tuntea kaikkia elävän elämän ”juonikiemuroita”. Juuri peittoon jäävät lienevätkin niitä epäloogisimpia.
Tuo pähkäilykin on aiheellista. Muisti tekee tepposet, ja toisaalta paljon meitä koskevaa jää meille iäksi tietymättömäksi. Esimerkiksi toisten ihmisten meitä koskevasta viestinnästä tahtoo se epäedullisempi puoli jäädä selkämme taakse. Siitä seurannee, että meillä on turhan myönteinen kuva asemastamme erilaisissa yhteisöissä.

Näitä luetaan juuri nyt