Blogit

Kohtaamiset-blogi käsittelee kirjallisuutta ja kulttuuria.

Vaihtoehtona mielisairaala tai hautuumaa

Blogit Kohtaamiset 6.2.2014 10:33
Riitta Kylänpää
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Yritän miettiä, mutta mieleeni ei tule heti yhtäkään Marguerite Durasin (1914–1996) kaltaista kirjailijaa. Durasille kirjoittaminen oli ainoa vaihtoehto.  Ellei sellaisina pidä mielisairaalaa tai hautuumaata, kuten Annika Idström toteaa Durasin kaunokirjallisen testamentin, Kirjoitan -kirjan alkusanoissa. Kirja ilmestyi suomeksi 1993 Idströmin kääntämänä.

Duras eli/kirjoitti sulkeutuneena Neauphle-le-Chateun taloonsa. Hän oli täysin ehdoton, hänen valintansa oli yksinäisyys. Kirjoittaminen vei hänet syvälle, ”loppuun saakka”. Hän eli niin voimakkaasti kulloinkin tekeillä olevan teoksensa maailmassa, että kun hän tapasi ystäviään, hän ei aina tuntenut heitä.

78-vuotiaana sanelemassaan kirjassa Kirjoitan – hän ei tuolloin enää kirjoittanut – Duras pohtii, mikä kirja on.

”Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa.”

Hän moittii kirjoja siitä, että ne eivät ole vapaita. Niistä näkyy, että niitä tehdään tekemällä ja suunnitellaan sääntöjen, muotin mukaan. Kirjailija ryhtyy ikään kuin itsensä tarkastajaksi tai poliisiksi. Tavoittelee oikeaa muotoa, joka on kaikkein ”sujuvinta, selkeintä ja harmittominta”.

”Vieläkin on kuolleita sukupolvia, jotka kirjoittavat niitä, viehättäviä kirjoja jotka eivät jää mieleen, joissa ei ole yötä. Eikä hiljaisuutta. Kirjoja ilman todellista tekijää, siis. Kirjoja joita luetaan hetkessä, kun tapetaan aikaa, matkustellaan. Ei kirjoja jotka pureutuvat tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun yhteistä aluetta.”

Duras rikkoi tietoisesti, mutta varmasti myös tahattomasti kielen ja kirjallisuuden sovinnaisina pidettyjä tapoja. Hän kutsuikin kirjojaan usein kirjoitelmiksi, kirjoitetuksi tekstiksi. Mutta häntä luettiin.

Hän tarvitsi yleisönsä. Kirjoitan -kirjastakin on sanottu, että se oli vain kuolemaa lähestyvän kirjailijan yritystä saada huomiota.

Duras ei peitellyt sitä, että oli alkoholisti. Hän sanoi, että juominen vapautti hänet itsensä tarkkailusta ja pakottavasta tarpeesta selittää maailmaa. Kommunistikin hän oli. Hänellä oli aviomies, mutta vain harvoin hänellä ei olut rakastajia. Hänellä oli myös lapsi. Uskovainen hän ei ollut, mutta Vanha testamentti oli hänelle ”kirjojen kirja”. Hän ihaili myös Stendahlin  (Marie-Henri Beyle) tuotantoa.

Hän piti hovia Pariisin asunnossaan. Kirjoitti elokuvakäsikirjoituksia, ohjasi elokuvia. Kirjoitti lehtiin. Ohjasi omia näytelmiään. Matkusteli.

Ja väitti, ettei hänellä ollut elämää.  Ja että hän ei koskaan elänyt sovussa itsensä kanssa, vaan toimi aina omaa parastaan vastaan, myöhästyi kaikesta, myös onnesta.

Hän oli keksinyt taudilleen nimenkin: ”kirjoittamisen sairaus”.

Kun hän ei enää pystynyt kirjoittamaan, kuolemasta tuli hänen intohimonsa kohde.

Kirjoittaminen oli ollut hänelle Idströmin mukaan kuoleman hallintaa. Kun kynä ei enää pysynyt kädessään, hän alkoi puhua kuolemasta, omastaan ja muiden, lakkaamatta. Kunnes sitten kuoli.

Kohtaamiset -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.