Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Ursonate ja muita Text Festivalin kohokohtia

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 2.5.2011 21:08

Runotapahtumia on montaa sorttia ja monen kokoista, mutta yksi asia tuntuu yhdistävän niitä kaikkia. Maasta ja kulttuurista riippumatta tilaisuuteen saapunut yleisö on vain vaivoin esiintyjäjoukkoa suurempi.

Asiantila kävi jälleen toteen viikonvaiheessa Buryssa Manchesterin kupeessa järjestytyn kansainvälisen festivaalin yhteydessä, ja siitä kertoivat myös osallistujien omat aiemmat kokemukset.

Otetaan esimerkiksi unkarilaisen Márton Koppányn tarina. Kaksikymmentä vuotta yksinäistä puurtamista ilman julkisuutta. Sen jälkeen tapahtuu internet, ja yhtäkkiä kuin ihmeen kaupalla runoilija löytää yleisönsä. Koppányn omaperäinen visuaalinen runous alkaa kiinnittää huomiota ympäri maailmaa, jos ei muuta niin kollegoiden piirissä.

Löytyy julkaisukanavia ja syntyy yhteistyöhankkeita yli kielirajojen, Koppányn tapauksessa myös kahden suomalaisen visuaalisen runoiljan Satu Kaikkosen ja Jukka-Pekka Kervisen kanssa. Ja ennen pitkää myös kutsu osallistua Text Festivalin visuaalisen runouden näyttelyyn.

Koppányn tuntemukset jakoi moni. Oli vähintään liikuttavaa kuulla useammastakin suusta sama yksinkertainen tervehdys: ”On suuri ilo ja kunnia saada vihdoin tavata sinut henkilökohtaisesti.”

Lausahdus tarkoittaa, että nyt yhteen kokoontuneet runoilijat ovat seuranneet toistensa tekemisiä mahdollisesti jo vuosikausien ajan, mutta ainoastaan internetin, postin tai julkaistujen teosten välityksellä. Fyysisten välimatkojen vuoksi ja varojen puutteessa välitön kollegiaalinen yhteys on jäänyt kuitenkin useimmiten toteutumatta.

Amerikkalainen runoilija Ron Silliman, yksi festivaalin pääesiintyjistä, on tärkeä tekijä tässä yhteensaattamisessa. Sillimanin jo yhdeksän vuoden ajan ylläpitämä blogi on keskeinen silmukka kansainvälisen avantgarderunoyhteisön syntymisessä.

Kertaan lyhyesti oman tarinani, joka käy esimerkkinä siitä kuinka verkostoituminen toimii.

Ryhdyin seuraamaan Sillimanin blogia seitsemän vuotta sitten. Blogin kautta loin suhteen useisiin erimaalaisiin runoilijoihin, heidän joukossaan amerikkalainen Geof Huth. Kaksi vuotta sitten kutsuin Geofin vierailulle Suomeen. Järjestämäämme visuaalisen runouden työpajaan osallistui Geofin lisäksi yli kaksikymmentä koti- ja ulkomaista runoilijaa. Kaksiviikkoinen tapahtuma on sen jälkeen poikinut lukuisia erilaisia yhteistyöhankkeita.

Yksi työpajassa vierailleista ulkomaisista runoilijoista oli Tony Trehy, nyt Manchesterin seudulla järjestetyn festivaalin toteuttaja. Näin verkko synnyttää alati uusia silmukoita.

Manchesterissa tapasin ensimmäistä kertaa muun muassa kanadalaisen runoilijan, vanhan nettituttuni Derek Beaulieun. Jutustelu hänen kanssaan lähti välittömästi käyntiin, ikään kuin kahden toisistaan erkaantuneen veljeksen kesken. ”Enkö tosiaan ole vielä julkaissut sinulta mitään?” myös pientä omaa kustantamoa vetävä Derek ihmetteli. ”Se asia täytyy korjata ensi tilassa.”

Derek on visuaalinen runoilija, joka työskentelee nykyisin pääasiassa Lettraset-irtokirjasinten kanssa. Useimmat hänen töistään koostuvat sadoista tunnollisesti liimatuista kirjasimista, ja niiden tekemiseen saattaa kulua viikkoja tai kuukausia.

Päivätyökseen Derek opettaa luovaa kirjoittamista Calgaryn yliopistossa. Hänen opetusmenetelmänsä ovat usein poikkeuksellisia: ”Sanon oppilailleni, ettei minua kiinnosta se, mitä he jo tietävät”, Derek sanoi iltaa istuessamme. ”Sen sijaan kehotan heitä siirtymään kokemusalueensa ulkopuolelle ja aloittamaan työskentelynsä siitä, mitä he eivät tiedä.”

Geof Huthiin tutustuminen merkitsi aikoinaan suurta käännettä. Pääsin kosketuksiin poikkeusyksilön kanssa, joka ei lakkaa luomasta hetkeksikään. Jos kirjoitus- tai piirustusvälineitä ei ole käsillä, hän puhkeaa lauluun. Tämänkin viikonlopun aikana hän improvisoi useita lauluja, muun muassa yhden romanttissävyisen cowboy-tarinan, loppusointuineen kaikkineen, katukäytävällä autokyytiä odotellessaan.

Yksi uusista tuttavuuksista oli amerikkalainen visuaalinen runoilija Alexander Jorgensen. Hänen tietämyksensä suomalaisesta runoudesta tuntui hämmentävältä. Toisaalta mitä muuta voi odottaa runoilijalta, jolla itsellään on suora yhteys avantgarderunouden juurille. Alexander oli kymmenen vuotta tiiviissä kirjeenvaihdossa Robert Creeleyn kanssa, amerikkalaislegendan, joka puolestaan aloitti William Carlos Williamsin suojeluksessa. Näin se menee: linkki Ezra Poundiin on vain muutaman askeleen päässä.

Jorgensenin viesti oli: ”Runoilija huolehtii parhaiten tulevaisuudestaan pitämällä huolta runouden jälkikasvusta.”

Yksi tyypillisimmistä runoilijalle esitetyistä kysymyksistä kuuluu: ”Millaista runoutta kirjoitat?” Text Festivalin perusteella vastaus on kaikkea muuta kuin yksioikoinen.

Yksi liimailee päivät pitkät irtokirjasimia, toinen puhkeaa tämän tästä lauluun, jota ei ole koskaan ennen kuultu. Kolmantena brittirunoilija Holly Pester, joka saa lausuessaan melkein minkä tahansa sanaluettelonkin elämään. Neljäntenä katalonialainen Eduard Escoffet, joka tekee valloittavan äänirunon vaikka uutistekstistä. Viidentenä Ron Silliman, joka on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoittanut jättimäistä runoelmaa nimeltä ”Universe” (jota hän ei edes itse usko saavansa koskaan valmiiksi).

Tai kuudentena pari kertaa Suomessakin vieraillut kanadalainen äänirunoilija Christian Bök, jonka uusin projekti on kirjoittaa runo erään bakteerin genomiin. Kotiin palattuani huomasin, että Bökin ”Xenotext” oli kiinnittänyt myös Helsingin Sanomain aina valppaan kulttuuritoimituksen huomiota. Lauantaina, samaan aikaan kun Bök ihastutti runoillaan Text Festivalin yleisöä, nimimerkki Kuiskaaja kirjoitti: ”Bökin kokeellisilla runoilla on luultavasti ihmisettömässä tulevaisuudessa yhtä paljon lukijoita kuin nytkin.”

Niinpä niin. Ja tämä luultavimmin henkilöltä, joka ei ole itse koskaan lukenut ainuttakaan tekstiä tältä Kanadan suurimman kirjallisuuspalkinnon saaneelta runoilijalta.

Kotoinen ilkeily oli kuitenkin aika mitätöntä niihin tuntemuksiin verrattuna, joihin saimme kosketuksen festivaalikokemuksemme päätteeksi.

Vierailimme nimittäin rakennuksessa, jossa saksalainen avantgarden mestari Kurt Schwitters vietti internoituna kaksi kuukautta toisen maailmansodan aikana. Kotimaastaan rappiotaiteen vihollisia paennut Schwitters päätyi Tanskan ja Norjan kautta Englantiin, jossa tämä vihollismaan edustaja pidettiin lukkojen takana aina siihen asti, kunnes selvisi, ettei hän tosiaan ollut natsi.

Schwittersin mukaan rottia vilissyt vanha tehdasrakennus oli edelleen kamalassa kunnossa. Romahduksen tilassa olevia homeisia rakenteita, lattiat täynnä linnunraatoja ja muuta roinaa. Mutta yhtä kaikki täydellinen paikka harvinaiselle esitykselle. Neljä maailmankuulua Schwitters-tulkitsijaa (Christian Bök, Christopher Fox, Florian Kaplick, Jaap Blonk) esitti ”vankilan” sisuksissa kouralliselle yleisöä Schwittersin tunnetuimman äänirunoelman ”Ursonate”.

Tästä on hyvä jatkaa.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Kiitos! Mahtava raportti.

Näitä luetaan juuri nyt