Tuhon tiellä
Olin lopettaa monta kertaa Jaana Seppäsen esseekokoelman Iltapäivä lukemisen. Seppänen heittelee hetkessä syntyneitä oivalluksiaan, ajatuksiaan, mietelmiään ja tulkintojaan hengästyttävällä vauhdilla. Hän löytää niille kaikupohjaa kirjallisuudesta, elokuvista ja omista kokemuksistaan.
Oma rytmini on hitaampi. Jouduin pinnistelemään pysyäkseni mukana hänen ajatuksensa lennossa, eikä se aina onnistunut.
Lopulta aloin ihastella hänen kurittomuuttaan.
Seppästä ei tunnu haittaavan, vaikka hänen heittämänsä ajatukset jäisivät alkutekijöihinsä tai syvällisyys kääntyisi tekosyvällisyydeksi tai suuret sanat murenisivat hötöksi. Hän luottaa, että lukijan haaviin jää joka tapauksessa jotain (mikä muuten on ihan totta) ja porhaltaa eteenpäin.
Hän riiteleekin itsensä kanssa, ja saa myös lukijan kimpaantumaan.