Tommy Tabermann pakotti kivetkin kukkimaan

Kun muusikko tai urheilja kuolee, on tapana sanoa, että taivaassa kaivattiin uutta vikkeläsormista basistia tai tuoretta vasenkätistä syöttäjää. Tommy Tabermannin tapauksessa lienee kyse ollut tarpeesta kuulla runoilijaa, joka jaksaa väsymättä laulaa olemassaolon ihanuudesta.

Tabermannin maine vakiintui nopeasti: runoilijan ensimmäinen kokoelma Ruusuja Rosa Luxemburgille ilmestyi 1970, ja jo kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vuorossa valitut runot. Päiväyksestä päätellen oma Kukkiva kiveni on hankittu vuotta myöhemmin eli 1979.

Kuolinuutisen saavuttua moni kollega ilmoitti Tabermannin olleen yksi niistä, jotka olivat avanneet heidän tiensä runouteen. Se on ollut melkein väistämätöntä siinäkin tapauksessa, että nuoren lukijan oma runoilijantie on vienyt myöhemmin aivan toisenlaiseen ilmaisuun.

Jokaisessa runoilijassa asuu Tommy Tabermannin kaltainen pieni yltiöromantikko.

Tunsin Tommyn kolmen vuosikymmenen takaa. Ystäviä emme olleet, mutta joka kerta tavatessamme hän jakoi auliisti huomiotaan ja ainakin muutaman lämpimän, kiinnostuneen sanan.

Viimeksi törmäsin Tommyyn ohimennen Esplanadilla jotakuinkin tasan vuosi sitten, siis vähän ennen kohtalokkaan sairauden ilmaantumista. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta kertoo Tommysta.

Olin liikkeellä kahden amerikkalaisen runoilijaystäväni Geof ja Nancy Huthin kanssa. Seisahduimme ja suoritin esittelyt. Tommy ilahtui silminnähden kollegiaalisesta tapaamisestamme. Kun kerroin, että Geof oli erikoistunut visuaaliseen runouteen, Tommy huokaisi ihastuksesta ja sanoi sitten: ”Niin, eikös teillä ollut joku juttu siellä Turun puolessa?”

Olin otettu, ja niin olivat myös amerikkalaiset ystäväni. Tommyn repliikki nimittäin paljasti, että hän oli tietoinen sekä heidän Suomen-vierailustaan että Turun lähettyvillä Saaren kartanon residenssissä vastikään järjestämästämme visuaalisen runouden työpajasta.

Maan päälehti ei ollut pitänyt asiaa mainitsemisen arvoisena, sen sijaan runoilja ja kansanedustaja oli ollut tehtäviensä tasalla ja lukenut ystäväni haastattelun muutamaa päivää aiemmin Turun Sanomista.

Sanoisin, että tyypillistä Tommya. Sanat tärkeät, ihminen vielä tärkeämpi.