Sotamuistoja

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen alkanut ruokkia lintuja ja lukea sotakirjaa. Lintujen ruokkimiseen on yksinkertainen selitys: minulla on nyt pihapiiri. Sotakirjan lukeminen hämmentää itseänikin.

En yleensä lue sotakirjoja. En katso edes sotaelokuvia. Jos olisin mies, olisin aseistakieltäytyjä. Nuorena näin silloin tällöin sotaunia, mutta ne luultavammin kuuluivat silloiseen kehitysvaiheeseeni.  Unien näkemiseen epäilemättä vaikutti sekin, että sota oli vielä tuolloin vanhempieni  hyvässä  muistissa, ja sitä puhuttiin, tosin ei paljon.

Ukkini alkoi elää kuolinvuoteellaan uudestaan sotaa. Hän suri sitä, että ihmiset ja hevoset pannaan samaan hautaan. Toinen ukkini oli kuollut sodassa. Hänen ruumistaan ei löydetty koskaan. Hänen isänsä, isoukkini oli haavoittunut sisällissodan aikana, ja kuollut vuosia myöhemmin ampumahaavojen aiheuttamiin seuraamuksiin. Historiani on siis varsin sotaisa.

Aloin lukea Teemu Keskisarjan kirjaa Viipuri 1918 päästäkseni syvemmälle isoukkini aikaan. Valitettavasti kirjasta näkee, että se on kirjoitettu nopeasti. Ehkä se on palkitun tietokirjailijan välityö. Ehkä taustatöiden tekeminen on uuvuttanut hänet.  Siitä materiaalista olisi voinut ajan kanssa saada aikaan henkeäsalpaavan kirjan.

On silti järkyttävää lukea, miten raa’asti pohjimmiltaan kai ihan kunnolliset miehet kiduttivat, silpoivat ja tappoivat toisiaan. Rikokset taitavat yleensäkin olla sitä raaempia, mitä läheisempiä sodan osapuolet ovat.  Kirjan mukaan Viipurin verilöylyt ohittavat karmeudessaan Tampereenkin.