Blogit

Kohtaamiset-blogi käsittelee kirjallisuutta ja kulttuuria.

Sotamuistoja

Blogit Kohtaamiset 8.1.2014 13:06
Riitta Kylänpää
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Olen alkanut ruokkia lintuja ja lukea sotakirjaa. Lintujen ruokkimiseen on yksinkertainen selitys: minulla on nyt pihapiiri. Sotakirjan lukeminen hämmentää itseänikin.

En yleensä lue sotakirjoja. En katso edes sotaelokuvia. Jos olisin mies, olisin aseistakieltäytyjä. Nuorena näin silloin tällöin sotaunia, mutta ne luultavammin kuuluivat silloiseen kehitysvaiheeseeni.  Unien näkemiseen epäilemättä vaikutti sekin, että sota oli vielä tuolloin vanhempieni  hyvässä  muistissa, ja sitä puhuttiin, tosin ei paljon.

Ukkini alkoi elää kuolinvuoteellaan uudestaan sotaa. Hän suri sitä, että ihmiset ja hevoset pannaan samaan hautaan. Toinen ukkini oli kuollut sodassa. Hänen ruumistaan ei löydetty koskaan. Hänen isänsä, isoukkini oli haavoittunut sisällissodan aikana, ja kuollut vuosia myöhemmin ampumahaavojen aiheuttamiin seuraamuksiin. Historiani on siis varsin sotaisa.

Aloin lukea Teemu Keskisarjan kirjaa Viipuri 1918 päästäkseni syvemmälle isoukkini aikaan. Valitettavasti kirjasta näkee, että se on kirjoitettu nopeasti. Ehkä se on palkitun tietokirjailijan välityö. Ehkä taustatöiden tekeminen on uuvuttanut hänet.  Siitä materiaalista olisi voinut ajan kanssa saada aikaan henkeäsalpaavan kirjan.

On silti järkyttävää lukea, miten raa’asti pohjimmiltaan kai ihan kunnolliset miehet kiduttivat, silpoivat ja tappoivat toisiaan. Rikokset taitavat yleensäkin olla sitä raaempia, mitä läheisempiä sodan osapuolet ovat.  Kirjan mukaan Viipurin verilöylyt ohittavat karmeudessaan Tampereenkin.

Isoisäni ei ollut punainen eikä valkoinen eikä edes asunut Viipurissa vaan Nilsiässä. Hän kumarsi sitä, kenestä oli hänelle kulloinkin eniten hyötyä.  Näin ymmärsin hänestä,  Heikki Kuosmasesta tehdyn paikallisen kesäteatterin  näytelmän Punka perusteella.

Hän käänsi takkia tarpeen mukaan, hän oli siis varsin nykyaikainen persoona.  Eikä hänen takkinsa ollut mikä tahansa, vaan maata viistävä susiturkki, jonka hän oli ostanut käydessään Kalliovuorilla kalkkarokäärmeitä pyydystämässä.

Punka- Heikki Kuosmanen oli rosvo. Hän ei rosvonnut hevosta pienempää eikä maatilaa suurempaa, paikkakuntalaisilla on tapana kertoa hänestä. Hänellä oli pahimmillaan kymmeniä apureita, renkiä, jotka tekivät likaiset työt hänen puolestaan.  Hän muisti vähäväkisiä. Rosvoparonin maine tunnettiin laajalti.

Pitäjän rovasti kävi nuhtelemassa häntä, mutta Punka oli lukenut Raamattunsa, olihan hänen isoukkinsa herätysjohtaja Paavo Ruotsalainen, ja pärjäsi kertoman mukaan mainiosti väittelyissä rovastin kanssa. Seuraavana sunnuntaina hän karautti häpeämättömästi hevosellaan kahden vaimonsa, vihityn ja vihkimättömän kanssa kirkkoon, vaikka ei kai ollutkaan uskovainen.

Naiset viihtyivät sukkelan savolaisen seurassa.

Häntä eivät ampuneet punaiset eivätkä valkoiset, kuten näytelmässä arveltiin, vaan lähisukulainen. Kummallisella tavalla Teemu Keskisarjan kirja palautti mieleeni isoukistani kuulemani ja lukemani tarinat.  Nuo ajat tuntuvat olevan yhtä aikaa lähellä ja kaukana.

Millä tavalla tuo kaikki elää minussa?

Kohtaamiset -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.