Sam Inkinen kokosi kesänäyttelyn Pyhäniemen kartanoon
Olli Lyytikäinen – mikä loistava syy tehdä pieni kesäretki Hämeeseen.
Matkasimme Lahden taakse Pyhäniemen kartanoon runoilijaystävieni Juhana Vähäsen ja Timo Salon kanssa. Päivä oli kauneimmillaan ja keskustelu niin intensiivistä, että ajoimme kilometrikaupalla ohi Hollolan tienhaarasta, etukäteen ohjelmoidusta gps-laitteesta huolimatta.
Perillä meidät otti vastaan kartanoon pystytetyn taidenäyttelyn kuraattori Sam Inkinen. Hyväntahtoinen ja hyväntuulinen tutkija-kirjailija kokovalkoisessa asussaan hymyili valloittavasti ja kehotti tutustumaan aikaansaannokseensa. Itse hän sanoi jäävänsä ulkopuolelle, jottei erehtyisi tyrkyttämään omia tulkintojaan esillä olevista töistä.
Yhteisnäyttelyn teemat Inkinen summasi luettelon esipuheessa: ”Tunteet ja järki, ihminen ja luonto, kasvot ja sydämet, sota ja sankaruus, muutos ja ikuisuus.” Suuria sanoja, mutta pian kävi ilmi, että niille löytyi myös katetta.
Ja vaikka näyttelyyn osallistuu yli kaksikymmentä taiteilijaa, pian kävi ilmi myös se, että yksi on joukossa ylitse muiden.
Oli jännittävää seurata, kuinka haltioituneita nuoret runoilijat olivat arvatenkin ensimmäisestä merkittävästä kohtaamisestaan Olli Lyytikäisen taiteen kanssa. Häkellyttävät värit, sielua järkyttävä ihmiskuvaus, sama moderni kosketus ja ajattomuus, joka tulee vastaan esimerkiksi Baudelairen runoudessa.
”Piirtäessä ei voi kätkeä mitään”, kuten Lyytikäisen ystävä ja taiteilijatoveri J. O. Mallander luettelotekstissä muistutti. ”Nähdessäni hänen piirtävän opin luomisesta enemmän kuin keneltäkään toiselta taiteilijalta.”
Voi kai huoletta sanoa, että Lyytikäinen jos kukaan saa nimenomaan taiteilijatoverit innostumaan. Tuo ihmeellinen kyky osua väistämättä kohteeseensa ja luoda näkyväksi jotain samaan aikaan itsestään selvää ja ennenkokematonta.
Pyhäniemestä jatkoimme kohti Oittia. Pelkääjänpaikalle sijoittunut Inkinen oli vauhdissa. Hollolan komeaa kirkkoa ohittaessamme kävi ilmi, että se oli myös Inkisen oma rippikirkko. Mitä siitäkin alkaa olla aikaa, pian neljännesvuosisata? Pari vuotta myöhemmin Inkinen oli joka tapauksessa ottava kansan mediatodellisuuden haltuunsa ja sulautuva siihen koko omaperäisellä intensiteetillään.
Etelähämäläinen maalaismaisema innosti Inkisen puhumaan käsitteillä. Tässä tapauksessa se tarkoitti immersion kaltaista sulautumista kauniisti poimuilevien peltojen ja metsiköiden sekaan.
Perillä Oitissa kuuntelimme ja luimme runoutta vanhassa mattotehtaassa runoilija Janne Nummelan ja mattotaiteilija Eija Rasinmäen kutsumana. Saimme kuulla, että tehtaan tuotteita makaa muun muassa Woody Allenin lattialla. Yleisössä istui pari pappaa, muutama mummo ja Remu.