Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Runoilija soitti – puhuakseen hetken rahasta ja kerjäämisestä

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 9.10.2010 13:01

On lauantaiaamu, ja puhelin soi. Tuttu runoilija tervehtii ja menee suoraan asiaan.

Runoilijan päällimmäisin murhe on vuosikymmenten varrella kerääntynyt valtava kirjasto, josta hänen on pääosin luovuttava tilaongelman vuoksi. Edessä on muutto pienempään asuntoon, koska hänellä ei ole varaa maksaa 800 euron kuukausivuokraa.

”Mikään ei ole muuttunut sitten Kiven ja Leinon päivien”, hän huokaa.

Tulkitsen surkuttelua niin, että runoilijan mielestä arvostusta toki riittää, mutta se tulee aina myöhässä. Jälkeenpäin ollaan kyllä ylpeitä yhteisestä kansallisomaisuudesta, sen sijaan aikalaiset eivät ymmärrä ja osaa tukea taiteilijoitaan silloin kun pitäisi.

Toki vikaa on myös tekijöissä itsessään. ”Me runoilijat olemme huonoja liikemiehiä”, runoilija myöntää.

Kehnot liikemiestaidot ja alhainen markkina-arvo johtavat siihen, että runoilijat saavat olla jatkuvasti kerjuulla, joskus jopa aivan konkreettisesti.

Runoilija kertoo olleensa äskettäin kaupungilla ja huomanneensa, että kotimatkaan oikeuttavan bussilipun hinnasta uupuu muutama kolikko. Keskusta oli täynnä kerjäläisiä, mutta runoilija ei tohtinut liittyä heihin. Sen sijaan hän kuljeskeli ympäriinsä siinä toivossa, että törmäisi johonkin kollegaan, jolta voisi anoa puuttuvan summan.

Tarina, joka voi olla hieman liioiteltu, ei kerro kuka tai mikä ratkaisi pulman, mutta arvatenkin siitä selvittiin. Vaikka kurjuudella ja kurjuudella on asteensa, runoilija sai jälleen tuta, keihin hänen on määrä samaistua.

Mutta oli runoilijalla myönteinenkin viesti. Hän halusi kiittää Parnasson uudesta numerosta, jossa käsitellään suurta naapuria Pietaria ja sen runoutta.

”Se oli kuin suuri valopilkku”, runoilija tunnustaa oman hämäränsä keskeltä.

Kuinka sattuikaan, kun puhelu on ohi, katselen digiboksin muistista Pietarista tehtyä tv-dokumenttia. Siinä Talvipalatsi, Eremitaasi ja Mariinski-teatteri hehkuvat pitkästä aikaa mennyttä loistoaan.

Kasvojenkohotuksella on tietysti myös valtapoliittinen tarkoitus, sama kuin kaupungin rakennuttajalla Pietari Suurella, eli nykyinenkin hallinto tahtoo näyttää voimansa ja kunniansa muulle maailmalle.

Mutta mikä tuossa voimassa ja loistossa on elävintä, äskettäin restauroitujen, kultaa ja emalia kimaltelevien palatsien, linnoitusten ja kirkkojen keskellä?

Se tulee esiin ihmisten puheista, joissa vilahtelevat klassiset nimet Puškin, Gogol ja Dostojevski. Joka kerta ne, mutta myös Belyi, Blok, Ahmatova, Mandelštam ja Brodsky.

Harva muistaa aikansa urpilaisia, kataisia tai kiviniemiä, mutta heidät muistetaan.

Päivän murheista huolimatta runoilija päättää puhelunsa iloiseen nuottiin.

”Heippa!”

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Bussilippu vai Parnasso, valintojen maailma…

Näitä luetaan juuri nyt