Riemukkaita heräämisiä

Karaisee kummasti, kun on rinteessä parikin tuntia näillä pakkasilla. Fb-kavereilleni kuvailin sitä omaksi Selkäranka-seminaarikseni. Ei se sitä ollut. Simuloin vain syvällisyyttä. Viimeisetkin ajatukseni kaikkosivat rinteessä.

Annoin mennä. Suksen kantit leikkasivat rinteen jäistä pintaa. Ääni huumasi korviani ja äkkiä tuli vahva hallinnan tunne. Hallitsen sentään vielä ruumistani.  Edes hetkellisesti. Vältin salakavalat töyssyt. Reisissäni oli juuri ja juuri sen verran voimaa, että jaksoin painaa kasoiksi kerääntyneen lumen yli. Sitten keventäen oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle.

Kotimatkalla jään yli iski kaamea ajatus. Hittojako minä raahasinkin niitä kirjoja mökille muutossa. Hiihtelisin vain ja laskettelisin.  Elämäni olisi yhtä alamäkeä loppuun asti.

Jää ulahteli. Se on lapsuuteni ääniä. Yöllä kuu valaisi vuoteeni, nukuin kuun sillalla.

Päivällinen ajatus palasi mieleen herätessäni. Tuijotin kirjahyllyni kirjoja. Olen lukenut ne kaikki, mutta lukisinko niitä sittenkään uudestaan, kuten olin ajatellut. Entäpä jos kirjat, jotka puhuttelivat minua kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, saisivat minut vain ihmettelemään.

Ei tule kuuloonkaan, että luopuisin jäljellä olevista kirjoistani. Tai ehkä joistain. Mistä sitä tietää. Joskus tulee heitettyä menemään tarpeellistakin, mutta sen huomaa vasta jälkeenpäin.

Kirjan uudelleen lukemisen tuottama pettymys on ehkä vain hyvä asia. Silloin voi sanoa ainakin itselleen, että ikä on tehnyt tehtävänsä, en enää ajattele kuin parikymppinen. Voin peilata sitä nykyiseen itseeni.

Lars Huldénin runoteos Ei tähtiä tänä yönä, sir ilmestyi alkuviikosta. Kirja on Pentti Saaritsan suomentama. Luin sen juuri niin kuin runokirjaa ei pitäisi lukea, nopeasti kannesta kanteen. Teoksen kaikki sata nimetöntä runoa käsittelevät kuolemaa.  Ei ole epäilystäkään, etteikö  88-vuotias runoilija hyväksyisi lähestyvää loppuaan.

Hän kuvailee tuntojaan ja itsessään tapahtuvia fyysisiä muutoksia vailla ironian häivääkään. Ei pettymystä, ei katkeruutta, ei selittelyä, vain paljasta läsnäoloa katoavaisuuden äärellä.  Enää hän ei ole huolissaan omasta tulevaisuudestaan, vain jälkeläistensä, kaikkien jälkeläisten. Jokainen nouseva päivä tuottaa hänelle riemua.

Laskin kirjan syliini. Tuntui kuin sisälläni olisi myrskyn jälkeinen tyyni. Saattaa olla, että nielin kyyneleitä.

Tälle kirjalle tuskin raivaan tilaa kirjahyllyssäni. Sen tunnelma kulkee mukanani. Toivoisin, että myös viisaus.