Riemukkaita heräämisiä

Karaisee kummasti, kun on rinteessä parikin tuntia näillä pakkasilla. Fb-kavereilleni kuvailin sitä omaksi Selkäranka-seminaarikseni. Ei se sitä ollut. Simuloin vain syvällisyyttä. Viimeisetkin ajatukseni kaikkosivat rinteessä.

Annoin mennä. Suksen kantit leikkasivat rinteen jäistä pintaa. Ääni huumasi korviani ja äkkiä tuli vahva hallinnan tunne. Hallitsen sentään vielä ruumistani.  Edes hetkellisesti. Vältin salakavalat töyssyt. Reisissäni oli juuri ja juuri sen verran voimaa, että jaksoin painaa kasoiksi kerääntyneen lumen yli. Sitten keventäen oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle.

Kotimatkalla jään yli iski kaamea ajatus. Hittojako minä raahasinkin niitä kirjoja mökille muutossa. Hiihtelisin vain ja laskettelisin.  Elämäni olisi yhtä alamäkeä loppuun asti.

Jää ulahteli. Se on lapsuuteni ääniä. Yöllä kuu valaisi vuoteeni, nukuin kuun sillalla.

Päivällinen ajatus palasi mieleen herätessäni. Tuijotin kirjahyllyni kirjoja. Olen lukenut ne kaikki, mutta lukisinko niitä sittenkään uudestaan, kuten olin ajatellut. Entäpä jos kirjat, jotka puhuttelivat minua kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, saisivat minut vain ihmettelemään.