Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Onko romaaneista tullut jotain ”liian pitkästyttävää ja liian seisahtunutta”?

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 26.3.2013 11:16

Tapasin muutama viikkoa sitten naisen, joka kertoi, ettei lue enää juuri lainkaan kaunokirjallisuutta. Hän lukee vain tietokirjoja.

Olen itsekin innostunut esseekokoelmista, mutta en ole varma mitä olisin, jos en olisi lukenut niitä romaaneja mitä olen lukenut. Varsinkin nuorena, mutta myöhemminkin. Romaanit ovat tarjonneet paljon myös lohtua. Luen useita kirjoja rinnatusten, mielialan mukaan. Väsyneenä selailen keittokirjoja. Luen loppuun vain ne kirjat, jotka ovat mielestäni hyviä, viimeksi Milan Kunderan esseekokoelman Esirippu.

Minkälainen on hyvä romaani? Joku, enkä kuolemakseni muista kuka, vastasi, että hyvä kirja opettaa luopumaan, kuolemaan.

Kundera on kirjassaan huolestunut romaanitaiteen tilasta ja suurin piirtein kehottaa kollegoitaan menemään itseensä. Hän kelpuuttaisi julkaistavaksi vain kirjat, jotka kirjailija itse hyväksyy tilinteon hetkellä. ”Sillä elämä on lyhyt, lukeminen pitkä, ja kirjallisuus tekee itsemurhaa järjettömällä rönsyämisellään.”

Myös kirjailijaystävykset Paul Auster ja J.M.Coetzee pohtivat romaanitaiteen tilaa kirjeenvaihtokirjassaan Tässä ja nyt. Pohjana heillä on kollegansa Jonathan Franzenin muutaman vuoden takainen kirjoitus The New York Reviewissä. Siinä Franzen totesi, että romaanit kuuluvat sanomalehtien aikakauteen ja että niitä odottaa sama kohtalo kuin sanomalehtiä, joskin nopeammin.

Coetzee tunnistaa Franzenin ironian. Franzen kuitenkin on käyttänyt koko elämänsä kirjoittamiseen, vaikka hänen julkaisutahtinsa on hidas. Myös Franzen vaati kollegoiltaan korkeampaa laatua.

Coetzee on samoilla linjoilla. Jos hänen pitäisi valita, lukeako yhdentekevä romaani vai haravoidako lehdet puutarhasta, hän valitsee jälkimmäisen: ”Minä en kestä fiktiota, joka ei yritä tavoittaa jotakin, mitä ei ole ennen yritetty, mieluiten itse välineen puitteissa.”

Hänkin on pannut merkille, että nykyään on täysin kunniallista, ”ainakin miesten keskuudessa”, sanoa ettei lue fiktiota lainkaan.

”Uutta fiktiota lukevat vain lukupiireissä ja kirjakerhoissa käyvät naiset, jotka voivat siellä hyödyntää humanististen tieteiden opintojaan”, hän polemisoi.

Suomessa keskustelua kotimaisen kirjallisuuden tasosta käydään vähän jos ollenkaan. Vai voisiko kannanottona pitää sitä, että yhä useampi sanoo lukevansa mieluummin käännöskaunoa ja jos mahdollista alkuperäiskielisiä romaaneja. Se, joka rohkenee arvostella kotimaista kirjallisuutta, saa nopeasti kuulla kunniansa. Ikään kuin kyseessä olisi loukkaus koko kirjallisuuden alaa kohtaan. Ollaan hienotunteisia, kriitikotkin keskittyvät mieluummin kirjan sisällön kuvailuun kuin kertovat, että kirja oli huono siitä ja siitä syystä.

Kysymyksen voi kiertää myös toteamalla, että runous elää Suomessa parhaillaan mielenkiintoista kautta, hakee uusia muotoja ja uudistuu kovalla vauhdilla. Miksi samaa kehitystä ei tapahdu romaanikirjallisuudessa?

Ovatko syynä kovat tulostavoitteet ja sen mukanaan tuoma kiire? Monesta käsikirjoituksesta olisi voinut sukeutua kelpo romaani, jos kustannustoimittajalla olisi ollut riittävästi aikaa paneutua kirjaan ja kirjailijaan. Franzen kirjoitti edellistä romaaniaan kymmenen vuotta. Hän otti ajan, vaikka kustantaja hoputti häntä. Hän halusi, että lukijat saavat valmiin eikä keskeneräistä kirjaa.

Paul Auster ja Jonathan Franzen eivät tietääkseni ole ystäviä keskenään jos ei vihollisiakaan. Auster ei halua ymmärtää Franzenin ”vitsiä” ja perustelee sitä sillä, että ”Amerikassa halveksunta kaikkia taiteellisia ja älyllisiä pyrkimyksiä kohtaan on levinnyt laajalle ja juurtunut syvälle oikeistolaiseen ja populistiseen ajatteluun”. Mutta mitään keskinkertaista hänkään ei kaipaa.

Tsekkiläissyntyinen Kundera tarkastelee kysymystä kansakuntien tasolla. Hän syyttää pieniä kansoja nurkkakuntaisesta suhtautumisesta kirjailijoihinsa.

”Pieni kansa on iskostanut kirjailijansa päähän vakaumuksen, että tämä kuuluu yksin sille. Vertaamista itseään kirjailijoiden ylikansalliseen piiriin pidetään teeskentelynä ja omien ylenkatsomisena.”

Sillä on seurauksensa, ja tässä kohtaa Kundera lainaa Kafkaa: ”Se, mikä jossakin aiheuttaisi satunnaisen torikokouksen, nousee (pienessä maassa) kysymykseksi elämästä ja kuolemasta.”

Taiteilijoiden kohdalla se johtaa Kunderan mukaan siihen, että he rajoittavat taideteostensa merkityksen siihen rooliin, joka sillä on kotimaassaan. Kirjailijoilta on turha odottaa maailmanluokankirjallisuutta.

Tosin Kundera ei anna synninpäästöä suurillekaan kansakunnille. Sama nurkkakuntaisuus, kyvyttömyys ja haluttomuus tarkastella kulttuuriaan laajassa kontekstissa vaivaa hänen mukaansa myös esimerkiksi Ranskaa, hänen nykyistä kotimaataan.

Vieraantuvatko lukijat siis kirjoista, koska ne ovat huonoja – kuten Franzen väitti kohukirjoituksessaan.

Vai ”johtuuko se siitä, että mielikuvituksen voima on kadonnut”, kuten Auster kysyy. ”Aivan kuin kirjat olisivat jotenkin liian vaikeita sulattaa eikä tarinaa voi kokea täysin, ellei sitä näe paljain silmin?” Hän viittaa romaanien pohjalta tehtyjen elokuvien suosioon.

Elokuvista hänen mieleensä tulevat hänen kammoamansa klassikkoromaanien kriittiset laitokset. Niihin on lisätty kirjailijan alunperin poistamia jaksoja ja vaihtoehtoisia loppuja, jopa valokuvia, ja hän pelkää, että tulevaisuudessa myös elokuvia. Jos lukeminen alkaa pitkästyttää päälle voi klikata elokuvasovituksen.

Austerille lukeminen on ”taitoa nähdä asioita itse, loihtia mielikuvia omassa päässään.” Hän kirjoittaa myös lukemisen kauneudesta. ”Se on siinä hiljaisuudessa, joka ympäröi tarinaan sukeltavaa ihmistä, ja hänen sisällään resonoivassa kirjailijan äänessä.”

Auster ei ole innostunut myöskään sähköisistä kirjoista. Hän pelkää, että jos kaikki muuttuu digitaaliseksi, julkaisubisnestä odottaa musiikkibisneksen kohtalo eli tuho. Kustantamot romahtavat, kirjakaupat kuolevat ja jokaisesta kirjailijasta tulee oma kustantajansa.

Coetzee ihmettelee kirjeessään, onko heistä tullut Austerin kanssa jo vanhoja ukkoja. Hän ei osaa sanoa onko parempi omistaa kirja fyysisenä kappaleena kuin ladattavana tiedostona. Enemmän hän on huolissaan siitä, onko romaaneista tullut jo jotain ”liian pitkästyttävää ja liian seisahtunutta. Aikana, jolloin taloudellisuus on kohotettu tieteiden kuningattareksi.”

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Minulle kirjallisuuden tenho on pikkuhiljaa hiipunut, mutta olen pitänyt sitä ikääntymiseen kuuluvana. Nuoruuden kirjojen ahmisen jälken olen kuvitellut, että on aivan oikein ottaa vähän iisimmin.

Mutta olenko sittenkin osa muuttuvaa asennetta? En haluaisi olla. Olisi surullista, jos nykynuorison filsuimmatkin, menettäisivät maailmankirjallisuuden huikean maailman.

Kuinka tyhjä olo heillä tulisi sitten olemaan eläkeläisenä. En tiedä, mutta pahaa pelkään.

Tulkitsin otsikon ensin väärin. Kun nyttemmin olen sen oikein oivaltanut, huomaan ettei minusta ole oppineeseen keskusteluun.

“Suomessa keskustelua kotimaisen kirjallisuuden tasosta käydään vähän jos ollenkaan”, kirjoittaa Riitta Kylänpää. Ei pidä paikkaansa. Kulttuurilehdissä on jatkuvasti ja säännöllisesti ilmestynyt kirjoituksia kotimaisen romaanitaiteen tasosta ja merkityksestä ja julkisuuden yms. muutoksista. Noin lonkalta heittäen nämä puheenvuorot ovat myös olleet kiinnostavampia kuin kansainväliset nobelistitason höpinät siitä, kuinka nykyään kaikki on kovin huonosti.

Esimerkiksi Nuoressa Voimassa Laura Lindstedtin artikkeli “Puhutaanpa proosaa!” (5/2010) pyrkii hyvin yleistajuisesti hahmottamaan ja käynnistämään keskustelua suomalaisesta proosasta. Sittemmin keskustelu on jatkunut mm yksittäisissä kritiikeissä eri lehdissä, jossain määrin Parnassossa, säännöllisesti esimerkiksi Tommi Melenderin blogissa ( antiaikalainen.blogspot.fi ), Putte Wilhelmssonin blogissa ( http://turmiojaperikato.blogspot.fi/ ), “Koiranmutkia” -blogissa (kuten tässä merkinnässä: http://koiranmutkia.blogspot.fi/2010/11/kielen-kato-ja-kerronnan-lapinakyvyys.html ) ja sekä merkinnässä että keskusteluketjussa täällä: http://www.luutii.ma-pe.net/proosaa-keskustelevalle/ . Mahdollisen kirjallisuuden seura on laajahko verkosto, joka on perustettu uudistamaan kotimaista proosaa ja siitä käytävää keskustelua (esimerkiksi: http://www.kritiikinuutiset.fi/proosan-asialla/ ja http://www.kritiikinuutiset.fi/proosa-muuttaa-2010-luvun-kirjallisuuden/ ). Olen itse seurannut kotimaisesta proosasta käytävää keskustelua Voima-lehdessä.

Vaikka romaanista ja proosasta käyty keskustelu onkin hitaasti rakentunut ja rakentumassa kirja-esittelyjen, mainosten ja ympäripyöreän höpötyksen rinnalle ja varjoon, sitä todellakin on olemassa.

’Minulle kirjallisuuden tenho on pikkuhiljaa hiipunut, mutta olen pitänyt sitä ikääntymiseen kuuluvana. Nuoruuden kirjojen ahmisen jälken olen kuvitellut, että on aivan oikein ottaa vähän iisimmin.’
Olen kokenut ihan saman. Nyt eläkeikäisenä en enää ahmi kirjoja, eikä lopettaminen kesken kaiken ole enää synti, jos kirja ei jaksa kiinnostaa.
Toisaalta: eri elämänvaiheissa olen lukenut todella erilaisia kirjoja. Joskus pelkkää hömppää useampia kirjoja peräkkäin (oma elämä oli silloin hektisimmillään, enkä jaksanut ’ajatella’), joskus todella raskasta (esim. venäläisiä klassikoita), joskus sykähdyttävästi ajatuksia herättävää (esim Paolo Coelhoa), mutta suomalaista kirjallisuutta en juuri jaksa… (Sofi Oksanen on liian raakaa, Rosa Liksom rivoa, Kalle Päätalo yms tylsää, Kaari Utrio teennäistä…) Kiven, Linnan ja Waltarin pääteokset tuli kyllä ahmituiksi, mutta ne ovatkin sarjassamme klassikoita. – Ranskan/englanninkielisiä teoksia luen mieluiten alkuperäiskielellä, koska käännettäessä ne menettävät osan viehätyksestään. Kirjallisuuden viehätyshän on juuri siinä, että pääsee johonkin toiseen elämään sisään, kokemaan, ajattelemaan ja eläytymään. – Mielestäni kirjapohjaiset leffat ovat hauskoja nähdä vasta sen jälkeen, kun on lukenut pohjana olleen kirjan.
Ei se lukunautinto ole kiinni metodista: nykyään luen kirjani iPadiltä, koska siten ne matkustavat kätevästi mukana. Tarjontaa saisi vain olla enemmän myös suomenkielellä.

Luettuani kauan sitten Freudin Unien tulkinnan kauhistuin sen vivahteettomuutta ja jähmeyttä. Kolkossa ja ilmeettömässä tekstissä tasoja oli tasan yksi. Freudia aiemmat kirjailijat olivat jo löytäneet Freudin keskeiset ajatukset, mutta ne oli kirjoitettu sisään fiktiivisiin monitasoisiin henkilökuvauksiin.
Hyvä tietokirja on varmasti parempaa luettavaa kuin keskinkertainen romaani, mutta todella hyvästä romaanista saa enemmän kuin erinomaisesta tietokirjasta. Tietokirjat ovat lukijan kannalta ja substanssiltaan aina ratkaisevasti ”köyhempiä” kuin hyvät romaanit. Tietokirjat ja romaanit ovat eri kategoriassa eivätkä ole toisillaan korvattavissa. Tämä on näkemykseni enkä väitä sitä ainoaksi oikeaksi.

Nykyisin tekstin tuottaminen on niin helppoa, että siitä on tullut pintapuolista höttöä ja ohutta ajatusvirtaa, joka ei kosketa lukijaa. Pelkkä hetken selailu kirjakaupessa antaa tiedon siitä miten vetävää suomenkieltä kannet sisältävät. Nykyromaanit ovat jääneet hyllyyn,jopa korkeasti palkitut.On palattava suomalaisten
klassikoiden pariin: esim. tällä hetkellä nautiskelen Juhani Ahon LASTUJEN hersyvästä suomenkielestä ja tarkasta ajankuvauksesta. Mutta hänpä taisi kirjoittaa käsin tai korkeintaan mekanisella kirjoituskoneella.

Näitä luetaan juuri nyt