Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

”Missä minä olin silloin, kun minä tarvitsin eniten minua?”

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 19.4.2012 10:02

Tarjoilja suositteli kuhaa mutta sanoi, että siikakin on hyvää. Valitsimme Vilho Vikstenin kanssa kuhaa, eikä se ollut huono lounasvalinta. Viksten toimi WSOY:n kirjallisena johtajana vuodesta 1968 parikymennetä vuotta. Kun hän aloitti ”firmassa”, häntä järkyttii kaksi asiaa: WSOY:n bysanttilainen henki ja se, että kukaan ei puhunut rahasta.

Hän uudisti WSOY:a ja oli lopulta yhtä kuin WSOY. Hän päätti sekä pienistä että suurista linjauksista.

Puhuimme kirjoista ja kustantamisesta, Viksten aika nihkeästi kertoili kirjailijoista, vaikka hän oli ollut monen kirjailijan uskottu. Hän haluaa olla lojaali kirjailijoilleen. Muistissa hänellä ei ole vikaa. Päinvastoin.

”Muistan liian paljon kirjoittaakseni muistelmat”, hän sanoi. Seuraava lause oli kuitenkin ilmeisesti jäänyt vaivaamaan häntä. Aika ohimennen hän sen sanoi, en tiedä, ehkä hän ei halunnutkaan, että tarttuisin siihen.

Lause on järkyttävä: ”Missä minä olin silloin, kun minä tarvitsin eniten minua?”

Tuota kysymystä en toivoisi koskaan joutuvani esittämään itselleni, mutta kaikkihan on mahdollista. Itsensä ulkopuolelle voi joutua monestakin syystä.

Olisi pitänyt esittää jatkokysymys, olisi pitänyt. Oliko sittenkin kyse laulun sanoista? Keskustelu eteni nopeasti niin kuin lounaskeskusteluilla on tapana, olimme jo seuraavassa aiheessa, ja paluu tuntui hankalalta.

Lause palasi yhtäkkiä mieleeni lukiessani Philip Rothin romaania Nöyryytys. Toisena vaihtoehtona oli lukea uudestaan Rothin aikoinaan valtavan kohun Suomessakin nostattanut teos Portnoyn tauti. Viksten päätti kirjan kustantamisesta vuonna 1969, vaikka WSOY:n sisälläkin monet vastustivat sitä. ”Juutalaista pornografiaa, seinälle heitettävää paskaa.” Teoksen suomensi Pentti Saarikoski.

Rothin Nöyryytyksessä mies, näyttelijä, purkaa itseään psykiatrille. Hän on kadottanut taikansa. Hän tuntee, että häneltä on riistetty minuus ja kyvyt ja paikka maailmassa. ”Hän oli inhottava mies, joka oli pelkkä omien puutteidensa inventaari”, Roth kuvailee romaanihenkilöään.

Sitten se romaanin kohta, joka palautti mieleen Vikstenin lauseen. Näyttelijä, Axler nimeltään, istuu pienessä itsetuhoisten potilaiden ryhmässä ja kuuntelee, kun he muistelevat, miten palavasti olivat suunnitelleet kuolemaansa ja voivottelevat epäonnistumistaan. Moni kuvailee itsemurhayrityksen aikaista tunnehyökyä samankaltaiseksi kuin se, mitä arveli psykopaatin tuntevan tappaessaan jonkun toisen.

”Eräs nuori nainen sanoi: Sitä vaikuttaa omasta mielestään ja kaikkien muidenkin mielestä lamaantuneelta ja täysin ponnettomalta, ja silti pystyy päättämään että tekee maailman vaikeimman teon. Se on säväyttävää. Se on virkistävää. Se on euforista.”

”Kyllä, joku toinen sanoi, siihen liittyy oma synkkä euforiansa. Elämä hajoaa käsiin, mikään ei pidä sitä koossa, ja itsemurha on ainut asia jota voi hallita.”

Kirjan takakannessa on kuva Philip Rothista. Hänen katseensa on yhtä ankara kuin kirjakin. Jos mahdollista, hänestä on tullut entistäkin siekailematomampi. Kirja kertoo, päätyykö Axler tekemään itsemurhan vai ei.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt