Blogit

Kohtaamiset-blogi käsittelee kirjallisuutta ja kulttuuria.

Mihin ihmeeseen ihmiset liukenevat toisiltaan?

Blogit Kohtaamiset 22.1.2013 18:30
Riitta Kylänpää
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Eeva Kilven kirja Kuolinsiivous on pettämätön. Avaapa sen miltä tahansa sivulta, hänen päiväkirjamerkintänsä, aforismit, runot ja arkiset mietteet ravistelevat ajattelua.

Kilpi ei naamioi ajatuksiaan vaan kirjoittaa niin kuin tuntee, 82 vuoden elämänkokemuksella. Hän uskaltaa kohdata myös raadollisen puolensa, tuntea tunteensa.

”Keskiviikko. Minä elän yhä. Olen noussut rakkaitteni haudoista.”

”Äiti, tule peittelemään minut.”

Niinhän päiväkirjaan kirjoitetaan, rehellisesti. Aforismi on hyvä silloin, kun siinä tiivistyy ilmassa oleva totuus.

Sen sijaan sellaisen ihmisen seurassa, joka puhuu koko ajan vain totta, tulee nopeasti vaivaantunut olo ja sitä alkaa etsiä mielessään poispääsyn mahdollisuutta.

Ehkä niin ei ole ollut aina, ehkä puhe- ja keskustelukulttuurimme on pinnallistunut. Kuka haluaa ahdistaa tai säikäyttää omilla murheillaan.

Runoilijalle avoimena oleminen on velvollisuus.

Kilpi kirjoittaa: ”Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous.”

”Runot syntyvät ikävöinnistä.”

Kilven kirja oli koko syksyn työpöydälläni ja palasin siihen tuon tuosta. Luin pätkän sieltä, toisen tuolta. Vasta viime viikolla, kun ajattelin vaihtaa kirjan toiseen, vein Kuolinsiivouksen kotiin ja luin sen kerralla alusta loppuun. Tai osa jäi aamuun.

Olin melkein halvaantunut. Olisi pitänyt jo lähteä töihin, mutta makasin sängyssä. Kirjan maailmasta oli vaikea irrottautua.

Mielessä pyöri myös televisiosta tullut dokumenttielokuva Marina Abramovicista, serbialaisesta, sittemmin newyorkilaistuneesta performanssitaiteilijasta. Hän on tehnyt elämänsä aikana ihan hullujakin performansseja – kuten juossut seinää vasten niin kauan, että pyörtyi.

Moman performanssissaan Artist Is Present Abramovic istui kolme kuukautta kuutena päivänä viikossa paikoillaan ja yleisöllä oli mahdollisuus istua yksi kerrallaan häntä vastapäätä ja olla katsekontaktissa hänen kanssaan.

Monet alkoivat kyynelehtiä kohdatessaan Abramovicin katseen. Hänen karismansa on läsnäoloa. Karisma on kykyä olla läsnä.

Jos toisen ihmisen, tuntemattomankin, katse, läsnäolo saa liikuttumaan, on sen oltava aika harvinaista.

Mietin vuosien varrella haastattelemiani ihmisiä.

Mieleeni tuli heti kolme, joiden läsnäolo sai melkein vapisemaan: virolainen Jaan Kaplinski, israelilainen David Grossman ja ruotsalainen Torgny Lindgren. He ovat jo vanhempia kirjailijoita. Heidän läsnäolonsa aistii myös heidän kirjoistaan, ja siinähän se taitaa olla Kilvenkin kirjan salaisuus. Mutta vain kolme, miksi ei kolmekymmentä tai kolmesataa? Mihin ihmeeseen ihmiset liukenevat toisiltaan?

Onko aidosta läsnäolosta tullut taiteilijoiden etuoikeus? Pitääkö olla jotenkin hullu tai ”luova”, ennen kuin voi olla läsnä? Jos pelkkä läsnäolo riittää pysäyttämään meidät, miksi siitä on tullut niin harvinaista?

Kohtaamiset -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.