Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Mihin ihmeeseen ihmiset liukenevat toisiltaan?

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 22.1.2013 18:30

Eeva Kilven kirja Kuolinsiivous on pettämätön. Avaapa sen miltä tahansa sivulta, hänen päiväkirjamerkintänsä, aforismit, runot ja arkiset mietteet ravistelevat ajattelua.

Kilpi ei naamioi ajatuksiaan vaan kirjoittaa niin kuin tuntee, 82 vuoden elämänkokemuksella. Hän uskaltaa kohdata myös raadollisen puolensa, tuntea tunteensa.

”Keskiviikko. Minä elän yhä. Olen noussut rakkaitteni haudoista.”

”Äiti, tule peittelemään minut.”

Niinhän päiväkirjaan kirjoitetaan, rehellisesti. Aforismi on hyvä silloin, kun siinä tiivistyy ilmassa oleva totuus.

Sen sijaan sellaisen ihmisen seurassa, joka puhuu koko ajan vain totta, tulee nopeasti vaivaantunut olo ja sitä alkaa etsiä mielessään poispääsyn mahdollisuutta.

Ehkä niin ei ole ollut aina, ehkä puhe- ja keskustelukulttuurimme on pinnallistunut. Kuka haluaa ahdistaa tai säikäyttää omilla murheillaan.

Runoilijalle avoimena oleminen on velvollisuus.

Kilpi kirjoittaa: ”Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous.”

”Runot syntyvät ikävöinnistä.”

Kilven kirja oli koko syksyn työpöydälläni ja palasin siihen tuon tuosta. Luin pätkän sieltä, toisen tuolta. Vasta viime viikolla, kun ajattelin vaihtaa kirjan toiseen, vein Kuolinsiivouksen kotiin ja luin sen kerralla alusta loppuun. Tai osa jäi aamuun.

Olin melkein halvaantunut. Olisi pitänyt jo lähteä töihin, mutta makasin sängyssä. Kirjan maailmasta oli vaikea irrottautua.

Mielessä pyöri myös televisiosta tullut dokumenttielokuva Marina Abramovicista, serbialaisesta, sittemmin newyorkilaistuneesta performanssitaiteilijasta. Hän on tehnyt elämänsä aikana ihan hullujakin performansseja – kuten juossut seinää vasten niin kauan, että pyörtyi.

Moman performanssissaan Artist Is Present Abramovic istui kolme kuukautta kuutena päivänä viikossa paikoillaan ja yleisöllä oli mahdollisuus istua yksi kerrallaan häntä vastapäätä ja olla katsekontaktissa hänen kanssaan.

Monet alkoivat kyynelehtiä kohdatessaan Abramovicin katseen. Hänen karismansa on läsnäoloa. Karisma on kykyä olla läsnä.

Jos toisen ihmisen, tuntemattomankin, katse, läsnäolo saa liikuttumaan, on sen oltava aika harvinaista.

Mietin vuosien varrella haastattelemiani ihmisiä.

Mieleeni tuli heti kolme, joiden läsnäolo sai melkein vapisemaan: virolainen Jaan Kaplinski, israelilainen David Grossman ja ruotsalainen Torgny Lindgren. He ovat jo vanhempia kirjailijoita. Heidän läsnäolonsa aistii myös heidän kirjoistaan, ja siinähän se taitaa olla Kilvenkin kirjan salaisuus. Mutta vain kolme, miksi ei kolmekymmentä tai kolmesataa? Mihin ihmeeseen ihmiset liukenevat toisiltaan?

Onko aidosta läsnäolosta tullut taiteilijoiden etuoikeus? Pitääkö olla jotenkin hullu tai ”luova”, ennen kuin voi olla läsnä? Jos pelkkä läsnäolo riittää pysäyttämään meidät, miksi siitä on tullut niin harvinaista?

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

En tiedä, onko passiivinen läsnäolo ja siinä ehkä ihmisten itkettäminen tai vapisuttaminen kovin tavoiteltava olotila ja taito. Tuotakin performanssia olisi voinut kehittää siten, että olisi halaillut tuota läsnäolijaa perusteellisesti. Siinä luulisi olevan läsnäoloa vielä vahvemmin. Jonkinlainen henkinen läsnäolo tulisi kai siinä mukana, joten ”esittäjän” ei tarvitsisi olla hullu tai luova.

Minusta toiminta siis on läsnäoloa tärkeämpää. Ikävöintiinkin jää vähemmän mahdollisuutta, kun mieli askaroi hyödyllisen ja rakentavan kimpussa. Runoileminenkin voi kuulua tuohon toimintaan, ja epäilemättä runoja voi syntyä mistä tahansa.

Avoimuus? No, sehän ei sovi kaikille aina. Se on alttiiksi asettumista, ja sitähän hyvin mahdollisesti käytetään hyväksi. Varsinkin kirjoitettu sana säilyy. On siis paras harkita kahdesti, kuinka avoimeksi voi ryhtyä.

Ehkä aito ja vahva läsnäolo on myös toiselle täyden tilan antamista. Silloin ei välttämättä voi toimia, mennä halaamaan ym. Aito, pyyteetön ja ilman tarkoitushakuisuutta tapahtuva läsnäolo on mielestäni parantavaa ja hyvin harvinaista.

Monilla ihmisillä on tilaa liikaakin, joten he kaipaavat sen rajoittamista läheisyydellä.
Läsnäolo on epäilemättä parantavaa, mutta sinänsä epäilen sen tehoa. On hyvä pyrkiä tehostamaan vaikutusta, jos se suinkin kohteelle sopii.

Pyyteetön ja avoin tungettelematon mutta läsnäoleva ja osallistuva empatia lienee yksi ”big” mahdollisuus kohdata toisia. Mihinkähän maanrakoon se etenkin urbaanikulttuureissa on häviämässä?

Mörkille:

Eiköhän se liene enemmän tai vähemmän tuttujen kesken yhä näkyvillä entisen tapaan. Urbaanissa ympäristössä kosketuksia vain on vieraidenkin kanssa niin runsaasti, että niiden etäisyys ja välinpitämättömyys korostuvat. Eikä se ennenkään ole ollut niin auvoista.

Voiko tilaa olla liikaa, jos toinen ihminen on aidosti läsnä?

Maaliskuulle:

Tarkoitinkin niitä, joilla ei ole ketään läsnä, ehkä koskaan. Ihmisten elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia.

–Mihin ihmeeseen ihmiset liukenevat toisiltaan? Riita Kylänpää kysyy.
Facebookiin tietenkin.
Riittää kun näpsyttää peukun kuva.

Reetta Sinipellolle:

En ole Facebookissa, mutta eiköhän kuvani siitä ole pääpiireissään oikea. Kyllähän siinä etäisyyttä jää, vaikka jonkinlainen yhteys syntyy. Mutta onhan tässä elämässä muutakin merkittävää kuin läsnä oleminen.
Tuo käsite muuten jää minulle tässä epämääräiseksi. Mitähän kirjoittaja lopulta haluaa? Ehkä ei mitään, haluaa vain kuvata eräänlaisia kokemuksiaan muille.
Me ihmiset kerta kaikkiaan olemme erilaisia, ja jokaisen tarpeet ja mielenkiinnon kohteet vaihtelevat ajan myötä. Kirjailijoistakin jotkut ovat läsnä, ja jotkut saattavat tehdä jotakin hyödyllisempää.
Niinpä jää tämäkin kommenttini pelkäksi sanojen pyörittelyksi. Aihe on vaativa, lisäksi toistaiseksi täsmentämätön.

Näitä luetaan juuri nyt