Lukeminen on "maallistunut rukous"

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

En katso jalkapallo- enkä jääkiekko-otteluita, mutta olen hyvilläni, jos osun television ääreen silloin, kun menossa on pelin jälkipuinti. Saan outoa nautintoa selityksistä ja huomioista, joita en kykenei itse tekemään. En sure, jos klassisen musiikin huippukonsertti jää väliin, nautin paneutuneesta kritiikistä seuraavan päivän lehdessä. Konsertissa annan musiikin vain virrata sisääni hyväksyen sen, ettei asiantuntemukseni riitä kääntämään sitä kuin muutamaksi karkeaksi sanaksi: pidän tai en pidä.

Taidenäyttelyssä valitsen opastetun kierroksen, tosin sen jälkeen kun olen ensin yksinäni tutkinut teokset. On hämmästyttävää kuulla asiaan paneutuneilta ammattilaisilta, mitä teokset kätkevät sisäänsä.

Sama pätee kirjallisuuteen. Nautin paneutuneista kritiikeistä. Sellaisista, jotka eivät ole pelkkää hymistelyä, vaan panevat ajattelun liikkeelle.

Sellaisia kritiikkejä saa lukea aika harvoin, tähän hätän en muista ainoatakaan. Koska pidän kaikenlaisesta selittämisestä, luen tietenkin mielelläni myös kirjallisuusesseitä.

Lukiessani Tommi Melenderin juuri ilmestynyttä esseekirja Yhden hengen orgiat huomasin jopa miettiväni, ottaisinko sittenkään fiktiivistä romaania mukaani autiolle saarelle, jos tarjolla olisi loistava kirjallisuusesseekokoelma. Melenderin esseet herättävät paljon ajatuksia.

Luulen tietäväni, mitä Melender tarkoittaa silloinkin, kun hän kertoo kirjassaan, kuinka hän oli lukenut liian paljon romaaneja lyhyessä ajassa ja saanut pahan ähkyn. Perinteiset romaanit, jotka ”perustuvat vetävään tarinankerrontaan ja psykologiseen henkilökuvaukseen yleishumaanilla eetoksella kuorrutettuna”, eivät äkkiä enää siepanneetkaan häntä mukaansa tai koskettaneet hänen sisintään.

Poikkeuksiakin on. Melender luettelee jookon kirjailijoita, joiden tekstiä hän lukisi, vaikka he kirjoittaisivat kodinkoneiden käyttöoppaita. Hän mainitsee myös heidän parhaina pitämänsä teokset: Milan Kunderan Kuolemattomuus, Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset, Imre Kertézin Kaleeripäiväkirja, Thomas Bernhardin Hakkuu.

”Mutta nämä loistavat poikkeukset vain korostivat sitä kirjallisen ilmaisuvoiman ehtymistä, joka luonnehti perinteisten juoniromaanien valtaisaa enemmistöä”, Melender kirjoittaa.

Ehkä syy oli postmodernin havahtumisen, hän etsii selitystä.

Mikä sitten tekee hänen luettelemistaan poikkeuksellisista kirjailijoista/kirjoista merkittäviä? Joukossa on muuten myös kaksi suomalaista, (vain kaksi!) Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema ja Markku Lahtelan Hallitsija.

”Niissä ei kerrota tarinaa vaan pohdiskellaan, mietiskellään, kysellään ja vähän vastaillaankin”, hän vastaa. ”Ne ovat kuin esseitä. Ne ovat romaaneiksi naamioitua esseistiikkaa”, Melender kirjoittaa.

Jotkut ovat olleet jo nostamassa esseetä aikamme tärkeimmäksi kirjallisuudenlajiksi. Esimerkiksi Melenderin lainaama amerikkalainen kirjailija David Shields on sitä mieltä, että romaani ei kykene pureutumaan sirpaloituneeseen nykytodellisuuteen, mutta essee kykenee.

Melender arvelee, että kyse on myös luonteenlaadusta. Ne, jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät kirjoittamaan esseitä. Heitä kiinnostavat enemmän ajatukset kuin ihmiset.

Sitten hän äityy kirjoittamaan: ”Kuvitteleeko kirjallisuus, joka pakottaa henkilöt, miljööt ja todellisuuden fiktiivisen proosan luutuneimpiin kaavoihin, pystyvänsä paljastamaan jotain merkityksellistä ”ihmisyydestä” tai ”ihmisenä olemisesta nykymaailman sirpaloituneessa todellisuudessa? Eivätkö keskiluokkaisten ihmisten keskiluokkaista elämää steriilin yllätyksettömästi kuvaavat romaanit pikemmin pienennä ja surkastuta ihmisyyttä, vammauta niitä, joita ovat kuvaavinaan ymmärtäen ja myötäeläen? Perinteisen romaanimuodon itseriittoisuuteen käpertyvä proosa suoltaa eteemme romaanihenkilöitä, jotka esittävät vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaisia romaanihenkilöitä ja lausuvat repliikkejä, jotka kuulostavat vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaisten romaanihenkilöiden repliikeiltä.”

Jos hyvin käy, Melenderin kirja käynnistää kirjallisuuskeskustelun Suomessa.

Melender on kirjoittanut toistaiseksi enemmän romaaneja (3) ja runoteoksia (3) kuin esseekirjoja (2). Suomalaiset kirjailijat eivät ole olleet kovin innokkaita kirjoittamaan esseitä, ehkä se on vaarallista, mutta muutos on ilmassa. Antti Nylénin ajassa kiinni olevat esseekirjat ovat jopa myyneet hyvin.

Nyt Melederin suurennuslasin alla on joukko ulkomaisia kirjailijoita: David Foster Wallace, Jonathan Franzen, Stieg Larsson, Michel Houellebeccq, Philip Roth, Martin Amis, Thomas Bernhard ja Curzio Malaparte. Suomalaiset kollegansa hän sivuuttaa lyhyillä huomioilla. Hannu Raittila on kirjallisuuskritiikissään samoilla jäljillä amerikkalaisen Jonathan Franzen. Molemmat haikailevat perinteisen juonellisen kirjan perään, vaikka Melender uskoo, että aika on ohittamassa sen. Kirjassaan hän kertoo, kuinka hän muistikirjassaan raivoaa sitä, kuinka kriitikot ja lukijat arvostavat Juha Itkosen ”laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa”, ja Miika Nousiaisen ”romaaneiksi pitkitettyjä vitsejä”, mutta jättää muuten kollegansa rauhaan.

Essee on hieno laji. Siinä voi pohdiskella asioita ilman huolta juonen vetävyydestä. Mutta meitä lukijoitakin on moneksi. On fetisistisiä, pakkomielteisiä, paranoidisia ja hysteerisiä. Typologia on Roland Barthesin, jota Melender lainaa kirjassaan.

Fetisistinen lukija uppoutuu mieluummin tekstin yksityiskohtiin. Pakkomielteinen lukija laatii lukemistaan teoksistaan selityksiä. Paranoidi etsii tekstistä aukkoja ja salakäytäviä, hysteerinen lukija heittäytyy tekstin vietäväksi.

Luokittelin itseni ainakin kahteen luokkaan: fetisisteihin ja hysteerisiin, riippuen kirjasta.

Melenderin esseistä huokuu rakkaus lukemiseen. Lukeminen on hänelle pyhää, mutta onko kirjallisuus hänelle myös uskonto?

Vastaus on kaunis. ”Kirjallisuus ei lupaa tuonpuoleista lunastusta, mutta auttaa sietämään tämänpuoleista elämää kaikessa rujoudessaan, rumuudessaan ja epätäydellisyydessään.”

Lukeminen on hänelle ”maallistunut rukous”.