Lauri Astala avaa katsojan silmät
Helsingin kaupungin taidemuseoon Meilahteen koottu näyttely esittelee Lauri Astalan keskeiset teokset vuosilta 1989-2010. Töitä ei ole monta, mutta ne ovat sitäkin edustavampia.
Koostetta tekisi mieli verrata Isaac Julienin juuri päättyneeseen näyttelyyn Ten Thousand Waves. Molemmat operoivat isolla koolla ja vaikuttavalla tekniikalla. Siitä huolimatta ne ovat pohjimmiltaan hyvin henkilökohtaisia, jopa intiimejä.
Sitä paitsi Astalan kunniaksi on sanottava, ettei hänen näyttelynsä kalpene Julienin rinnalla. Sitä sopisi esitellä missä tahansa.
Astala ei kaihda isoja, melkein mahdottoman kokoisia aiheita. Mikä on aistimus ja mitä on kokemus, mutta ennen muuta, miten maailma rakentuu ja miten sitä voidaan kuvata?
Taiteilija viittaa töissään Guy Debordin ja Kansainvälisten situationistien teorioihin, mutta ne eivät ole pelkkää ajatusten ja käsitteiden viileää, ulkokohtaista kuvitusta. Teoria kelpaa vain, jos niihin on mahdollista lisätä jotain omaa, omakohtaisesti oivallettua.
Astalan ratkaisu on sananmukaisesti ”persoonallinen” – näyttelyssä on useampikin teos, jossa hän on itse ”fyysisesti” läsnä.
Eikä siinä kaikki. Myös töiden katsoja, niiden kokija on aktiivisesti mukana. Klassinen kysymys siitä, katsommeko me taideteoksia vai taideteokset meitä, saa Astalan käsitttelyssä uuden merkityksen.
Kuinka se tapahtuu, selviää Meilahdessa. Katsominen ei ole vain ennalta tiedetyn ja sen näköisyyden tunnistamista, eikä katsomisen kohde ole vain taiten tehtyjen ominaisuuksiensa summa. Suosittelen rankasti.