Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Kyse on häpeän, syyllisyydentunteen ja masennuksen voittamisesta

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 18.4.2013 13:00

Kyllä, Jonathan Franzen kertoi lähtevänsä sinä syksynä Etelä-Amerikkaan lintuja katselemaan. Tietenkään en osannut kysyä häneltä liittyisikö matka hänen itsemurhan tehneeseen kirjailijaystäväänsä David Foster Wallaceen. Hän ei ollut edes halukas puhumaan hänestä. Vielä silloin.

Oli kesäkuu 2010. Viikkoja kestänyt helle oli purkautunut monin paikoin ukkosmyrskyiksi ja rankkasateiksi, mutta New Yorkissa aurinko helotti edelleen pilvettömältä taivaalta ja lämpö väreili katujen yllä. Ohimoilla poreili hiki, vaatteet liimaantuivat ihoon.

Sellaisena päivänä Jonathan Franzenin ilmastoitu huoneisto Keskuspuiston tuntumassa tuntui taivaalliselta keitaalta. Franzen itse toi mieleen enemminkin häkkiin suljetun eläimen kuin menestyskirjailijan. Hän käveli hermostuneena huoneessaan kykenemättä asettumaan paikoilleen. No, aluksi.

Haastattelu oli Franzenin 130. hänen romaaninsa Vapaus tiimoilta, hän lopulta tunnusti.

Ei ole helppoa olla maailmanluokan kirjailija. Kirjailijan on osallistuttava myös teoksensa markkinointiin ja annettava haastatteluja. Vaikka Franzen antoi kaksi tai kolme haastattelua maata kohden, kertyi niitä valtava määrä, koska kirja ilmestyi yli 40:ssa maassa. Yleensä hän tapasi toimittajat New Yorkin kodissaan.

Hän kertoo tuosta kesästä ällistyttävän rehellisessä esseekokoelmassaan uudessa suomennoksessa Yksin ja kaukana (Siltala).

Haastattelurumba on ohi. Hän on vihdoin yksin Masafueran (suom. Kauempana) saarella Chilessä. Saaren virallinen nimi on Alexander Selkirkin saari samannimisen skottilaisen merenkävijän mukaan. Selkirk oli elänyt yksin haaksirikkoutuneen saarella. Hänen tarinansa on luultavasti Daniel Defoin romaanin Robinson Crusoe pohjana.

Franzen kirjoittaa: ”Olin markkinoinut romaania tauotta neljä kuukautta, noudattanut ohjelmaani tahdottomasti, ja tunsin itseni päivä päivältä vahvemmin tietokonenäytön alareunaksi liukuvaksi mediasoittimen osoittimeksi. Tärkeät kappaleet menneisyyttäni olivat menossa turraksi, koska puhuin niistä liian usein. Ja joka aamu samat potkua antavat annokset kahvia ja nikotiinia; joka ilta sama päälle kaatuva suma sähköpostissa; joka ilta sama lasinkallistelu aivot turruttavan nautinnon saamiseksi.”

No, kyllähän framilla olo myös kannatti; kirjaa on myyty useita miljoonia kappaleita.

Mutta nyt hän oli Masafueran saarella. Hänellä on mukanaan tulitikkurasiallinen kirjailijaystävänsä David Foster Wallacen tuhkaa. Sade ja sankka sumu hidastavat hänen liikkumistaan, hän eksyy ja ottaa riskejä. Häneen iskee koti-ikävä, hän kaipaa myös kuollutta ystäväänsä.

Monet lukijat saivat lohtua Wallacen teksteistä ja rakastivat häntä, mutta Wallace ei uskonut heitä. Hän ei mielestään ansainnut ihailijoidensa rakkautta. Syykin oli selvä: hän ei mielestään ollut riittävän hyvä kirjailija. Hänen olisi pitänyt olla parempi, täydellinen. Vähäisempi ei riittänyt hänelle ja se koitui hänen kohtalokseen.

”Hän oli elinkautisvanki oman minänsä saarella.” Hän oli se ”kauimmainen saari”, Franzen kirjoittaa.

Lopulta Wallace teki itsemurhan.

Viimein pilvet kaikkoavat ja Franzen avaa laatikon. Tuuli levittää hänen ystävänsä tuhkan järjettömän kauniiseen maisemaan. Franzen ymmärtää, että hänen pelastuksensa on se, että hän kykenee hyväksymään omat puutteensa, myös epätäydellisyytensä kirjailijana.

Ja senkin, että tietyt linnut jäävät häneltä näkemättä ikiajoiksi. Hän kokee sen lahjana, jota ei ollut annettu hänen ystävälleen.

Franzen jättää aution saaren helpottuneena. Hän kiittää Daniel Defoita ensimmäisestä realistisesta kuvauksesta äärimmäisessä yksinäisyydessä elävästä ihmisestä. Ja siitä, kuinka tämä pystyy osoittamaan kirjassaan, kuinka sairasta ja hullua äärimmäinen eristäytyneisyys on.

Äkkiä Franzen on tavattoman kiitollinen, ja se jatkuu esseestä toiseen. Hän kiittää äitiään, joka kuolinvuoteellaan osoitti hänelle, pojalleen, kuinka yhdentekevää hänelle oli, millainen ihminen tämä on. Ja että hänen, siis pojan elämä on tärkeämpi asia pojalle itselleen kuin hänen äidilleen. Ja että pojan tulee olla oma itsensä aivan kuin hänen äitinsäkin oli.

Myös ystäväänsä David Meansia Franzen kiittää. Franzen on tulla hulluksi romaanihenkilönsä häpeällisten tekojen kanssa. Teksti ei tyydytä häntä eikä hän tiedä miten edetä. Tuolloin Means neuvoo häntä: ”Ei pidä kirjoittaa häpeän läpi vaan ympäri.”

Vaikka Franzen ei heti ymmärräkään, mitä Means tarkoittaa, kirjoittaminen alkaa taas sujua. Hän huomaa osaavansa jopa nauraa monille häpeällisiksi kokemilleen asioille.

Kafkallekin hän on kiitollinen. ”Kafka opettaa meille, miten ihminen voi rakastaa itseään silloinkin kun on itseään kohtaan armoton; miten hän voi säilyttää inhimillisyytensä joutuessaan kohtaamaan kaikkein hirveimmät itseään koskevat totuudet.”

Tarina äidistä, Meansista ja Kafkasta liittyvät Franzenin kamppailuun tulla kirjailijaksi. ”…suurelta osin niissä oli kyse häpeän, syyllisyydentunteen ja masennuksen voittamisesta.”

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt