Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Kunpa muistaisin

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 16.1.2013 16:30

Jos Stephen Kingin juuri suomeksi ilmestyneen kirjan nimi ei olisi 22.11.63 olisin tuskin alkanut selailla teosta. Kirja esittää, mitä olisi voinut tapahtua, jos John F. Kennedyä ei olisi murhattu tuona päivänä. Jo kirjan kansikuva, uutinen Kennedyn murhasta, vei muistoihin, tietenkin. Missä olin ja mitä tein tuona marraskuisena päivänä pian 50 vuotta sitten.

Olin vielä pieni, kuitenkin jo melkein kuuden. Minulla on paljon muistikuvia noilta ajoilta kuten tuostakin päivästä. Autoin äitiä puunlehtien lakaisussa kotipihalla. Oli lämmin syysilta, kuivat koivunlehdet kahisivat haravan alla. Kasasimme lehtiä isoiksi röykkiöiksi; lehtikasojen päälle oli kiva kaatua.

Muistan rannan koivut ja niiden tummanpunertavat paljaat oksat. Oksissa oli silmuja, vaikka oli syksy. Kivilaituri, järvenselkä, tuulenviri. Kesken haravoinnin äiti pysähtyi. Hän sanoi…

Ei täsmää. John F. Kennedyn murhapäivänä ei lakaistu kellastuneita lehtiä. Marraskuu oli lopuillaan, rappusilta harjattiin lunta. Liittyykö muistikuvani Robert Kennedyn murhaan? Hänet murhattiin kesäkuussa 1968, syksyyn oli vielä aikaa. Martin Luther King? Hänet murhattiin samana vuonna kuin nuorempi Kennedy, mutta huhtikuussa – maassa ei ollut vielä edes pälviä.

Olin hyvin huolestunut. Ehkä se olin minä, joka pysähtyi kesken lehtien haravoinnin ja kysyi, ja äiti vastasi.

Ehkä se olikin Vietnamin sota. John F. Kennedy määräsi ensimmäiset ilmahyökkäykset Pohjois-Vietnamiin 1963.

Varsinainen sota alkoi seuraavana vuonna. Television uutiskuvat sodasta olivat järkyttäviä, ja vanhempani päättivät, että en saa enää katsoa iltauutisia. Katsoin salaa. Olin muka väsynyt, loikoilin olohuoneen toisella sohvalla ja tiirasin televisiota sormien välistä tai käsivarsien alta. Esitin nukkuvaa ja näin ja kuulin, kaiken.

Televisiossa kerrottiin myös maailmanlopun ennustajista. Ja Kuuban kriisistä ja ensimmäisestä avaruuslennosta. Naapurin Heta-mummo kuoli.

Kuivat lehdet kahisivat haravan alla. Minä kysyin, äiti pysähtyi ja vastasi. Niin se meni. Ehkä. Rantakoivun alla. Oli syksy ja ilta, lämmintäkin vielä. Äiti vastasi: maailma on nyt tämän näköinen, tällä kertaa tämän näköinen. Tai, että kaikenlaista tapahtuu, ajat ovat nyt tällaiset. Voi, kunpa muistaisin.

Olin huolestunut. Mitä vielä voisi tapahtua? Lapsia kuolee Vietnamissa. Jos minä kuolen, olenko varmasti kuollut enkä valekuollut ja tule haudatuksi vahingossa elävänä?

Muisteleminen tuottaa muistoja. Kauan sitten unohtuneita asioita alkaa palautua mieleen. Silti edesmenneen Georg Henrik von Wrightin muistelmien nimi Elämäni niin kuin sen muistan (2002) tuntuu oikealta. Hän tiesi, ettei muistoista voi koskaan olla ihan varma, varmoistakaan.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Jos tunnemme muistavamme jotakin edes hämärästi, niin muistot tuntuvat tosilta. Ne ovatkin tosia, ainakin muistijälkinä aivoissamme, jos kohta tarkempi muisteleminen usein muuttaa kuvaa. Kuitenkaan meillä ei ole syytä epäillä sitä, minkä koemme todella tapahtuneen tai muuten jääneen mieleemme.

Nykyään jo tiedämme enemmän siitä, että tervekään muisti ei voi olla eksakti väline, paitsi ehkä muistihirmuilla. Muistavatko hekään tapahtumien ja asioiden yhteyksiä ja muuta täsmällistä tietoainesta epämääräisempää tavallista paremmin? Heilläkään muistiinpainaminen ei liene aina yhtä tehokasta ja tarkkaa, sillä sehän riippuu ratkaisevasti motivaatiosta ja tarkkaavaisuuden suuntautumisesta.

Tuon muistiin luottamisen vuoksi kaikkialla toimitaan paljolti oman ja toisten (normaalin) muistin varassa. Kuinka paljon vääriä todistuksia – tärkeitäkin kuten oikeudessa – onkaan ajan mittaan todennäköisesti annettu aivan hyvässä uskossa… Tätä voi arvailla omien kokemusten ja netin keskustelufoorumien puheenvuorojen perusteella. Onhan asiaa ainakin pintapuolisesti selvitettykin. Ei hyvältä näytä.

Hiljan esiteltinn tutkimus jossa valitut koehenkilöt pantiin katselemaan tiettyä samaa tapahtumaa. Myöhemmin (en muista paljonko myöhemmin) heitä pyydettiin tapahtuman ”todistajiksi)…ja tietenkin muutamilla oli muistissaan aukkoja. Jutun jälkeen he saivat vapaasti tavata toisiaan ja uusinnassa he muistivat nekin kohdat jotka aluksi puuttuivat.

He eivät tiedostaneet että heidän aivonsa olivat täyttäneet muistiaukot ”ilman lupaa” toisten kertomuksista…myös väärin muistetut. Siinä tilanteessa henkilöt myös uskoivat muistavansa ne aivan itse.

Aivoilla on taipumus pyrkiä paikkaamaan aukkoja.

Olin vielä pieni kertoilee toimittaja. Kuitenkin muistaa että Vietnamissa kuoli lapsia. Eikö muualla? Minulla on serkku, jonka autossa luki ”I´m a Vietnam vet and proud of it”. Vaikka vietnamissa kuoli lapsia. No ehkä hän laivaston miehenä ei heitä nähnyt.

Minä muistan tarkkaan missä olin kun Kennedy ammuttiin. Olin nuorena ylioppilaana harjoittelijana tekstiilitehtaassa.Ruotsissa, jossa keskusradiosta kuulin että Kennedyä on ammuttu.

Näitä luetaan juuri nyt