Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Kirjaimellisesti totta

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 10.12.2013 13:13

Virittäydyin itsenäisyyspäivän juhlaan selailemalla Tommi Uschanovin vuoden takaista kirjaa Miksi Suomi on Suomi.

Uschanov aloittaa kysymällä, onko Suomessa edes mitään suomalaista.

Monet meille luonteenomaiset asiat ovat tyypillisiä myös vaikkapa norjalaisille. Me puhumme ”tyypillisestä suomalaisesta kateudesta”, mutta Hollannissa puhutaan ”tyypillisestä hollantilaisesta kateudesta”, ja Australiassa ”tyypillisisestä australialaisesta kateudesta”. Kansalliset erityispiirteet eivät vaihdu maasta toiseen, Uschanov todistaa, mutta kysymyspä osoittautuukin monisyisemmäksi.

Klaus Mäkelän, Risto Alapuron ja Eero Tarastin klassikkokirjoitukset suomalaisuudesta antavat vauhtia hänen ajattelulleen. Uschanov etsii vastauksia myös suomalaisesta kirjallisuudesta ja musiikista.

Mäkelä, Alapuro ja Tarasti ovat kutakuinkin yksimielisiä siitä, että Suomessa kielen ja ulkoisen todellisuuden suhde on yksi yhteen. Muualla niiden väliin mahtuu paljon erisävyisiä merkityksiä. Englanissa kieli paljastaa jopa sosiaaliluokan. Kun ranskalainen tulkitsee kaavamaisen elokuvan parodioivan elokuvaa yleensä, on se suomalaiselle juonen mukainen kertomus tapahtumista.

Meillä kieli ei ole mitään hienostunutta peliä, jonka avulla tehdään kekseliäitä siirtoja, Uschanov tulkitsee tutkijoita. Kieli on sama kaikille yhteiskuntaluokille.  Meillä ”kieli on olemassa todellisuuden kuvaamiseksi sellaisena kuin se on ja kielen käyttäminen muihin tarkoituksiin tulkitaan helposti jonkinlaiseksi viisastelevaksi venkoiluksi”.

Totta vai ei, Uschanov kysyy.

Hän ymmärtää, että Mäkelän, Alapuron ja Tarastin kuva suomalaisesta kulttuurista yhdenmukaisena ja yksioikoisena ärsyttää monia. Eikä Uschanovkaan ole lopulta varma, ollako heidän puolellaan vai heitä vastaan vai jotain siltä väliltä.

Suomihan ei ole enää yhden totuuden maa.

Kun hän tarkastalee kysymystä suomalaisten musiikki- ja kirjallisuusmakua tutkimusten pohjalta hän päätyy toteamukseen, että Suomihan on Euroopan kulttuurisesti kaikkiruokaisin maa. Makueroja ei juurikaan ole; kaikki kuuntelevat ja lukevat kaikkea.

Käännöstieteilijöitä lukiessaan Uchanovin on helppo olla samaa mieltä tutkijoiden kanssa. Meillä viesti menee perille merkittävästi vähemmillä sanoilla kuin esimerkiksi Englannissa. Meillä on suorastaan pakko olla lyhytsanainen. Mutta onko se todiste kulttuurimme yksioikoisuudesta ja viestinnän totuudenmukaisuuden vaatimuksesta vai hienosyisyydestä: suomalaiset ymmärtävät vähästä.

Uschanov löytää ”todisteita” kirjaimellisesti ottamisesta myös populaarimusiikista. Esimerkiksi Kari Kuuvan Tango Pelargonia oli tehty parodiaksi surumielisestä tangosta, mutta siitä tuli suosittu, koska sitä pidettiin loistavana surumielisenä suomalaisena tangona. Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa nauroi ”murheen alhossa vaeltavalle” kotimaiselle iskelmämusiikille, mutta sen koettiinkin koskettavan ”suomalaisten kipeimpiä tuntoja”.

Kirjallisuus tulkitaan meillä ”omaelämäkerralliseksi tai muuten todellisuuspohjaiseksi myös silloin, kun siinä ei esiinny todellisia henkilöitä, paikkoja tai tapahtumia”, Uschanov kirjoittaa.

Sanottu ja kirjoitettu otetaan kirjaimellisesti totena. Sekö tekee meistä suomalaisia, erottaa kaikista muista?

”Muualla lakia väitetään tulkitun väärin, mutta Suomessa herättää epämukavuutta se, että lakia ylipäänsä tulkitaan.”

Suhtautuvatko suomalaiset totuuteen todellakin noin suoraviivaisesti? Esiintyyhän meillä huumoriakin, vai?

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt