"Kirjailijan tehtävä on täyttää historian tyhjät lehdet"

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tunnistin hänet vasta kun hän riisui aurinkolasinsa: Salman Rushdie. Hän oli kymmenen minuuttia etuajassa, en odottanut häntä vielä. Rushdien romaani Shalimar, ilveilijä (WSOY)oli juuri ilmestynyt, oli vuosi 2005.

Romaani kertoo uskontojen ja arvojen törmäyksestä; se on poliittinen trilleri, mutta voi sen rakkaustarinanakin lukea. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pakistanin ja Intian sotaisalla rajalle, kirjailijan äidin kotiseudulle. Yksi Rushdien motiiveista kirjoittaa tuo romaani oli näyttää, mitä Kashmirissa tapahtuu, koska kuluu aikaa ennen kuin tapahtumat pääsevät historian kirjoihin, jos koskaan pääsevät. Silti teos on kaunokirjallisuutta, ehdottomasti, hän korosti.

Pari viikkoa sitten haastattelin Tampereen Pispalassa asuvaa Irakin pakolaista Hassan Blasimia. Hän kertoo vasta suomeksi ilmestyneessä novellikokoelmassaan Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY) pakomatkalla olevista ihmisistä ja heidän kohtaamistaan hirveyksistä. Hänen oma pakomatkansa Suomeen kesti kolme vuotta.

”Kirjailijan tehtävä on täyttää historian tyhjät lehdet”, Blasim totesi. Silti hänenkin novellinsa ovat kaunokirjallisuutta.

Me emme edes epäile sitä. Meillä sotakirjoista on tullut jo melkein teollisuutta, ainakin määrästä päätellen.

Blasim sanoi kaipaavansa kotiin, Bagdadiin. Paluu näyttää kuitenkin mahdottomalta, koska osa hänen perheestäänkin on tuominnut hänet. Boheemin ateistin.

Viime viikolla iranilainen ajatollah Hassan Sanel, uskonnollisen Khorad-säätiön johtaja, kohotti Salman Rushdien murhasta lupaamaansa palkkiota. Se on useita satoja tuhansia euroja.

Lukenut Sanel oli sitä mieltä, että jos Rushdie olisi tapettu aikanaan, muslimimaailmaa ärsyttänyttä Muhammed -elokuvaa ei olisi koskaan tehty.
Haastattelun jälkeen Rushdie pujahti nopeasti häntä kadulla odottaneeseen autoon. Ääneti, sivuilleen tai taakseen katsomatta. Autonkuljettaja vei kirjailijan tämän salaiseen piilopaikkaan Lontoossa. Yhteen monista.

Oli helppo arvailla, minkälaista helvettiä hänen elämänsä fatwan alla oli. Hän kertoo siitä muistelmissaan, jotka ilmestyvät ensi keväänä myös suomeksi.

Hassan Blasim on vasta kirjailijanuransa alussa, mutta jo nyt häntä pidetään uuden arabikirjallisuuden merkittävänä äänenä. Hänen novellinsa eivät ole kauniita eikä niissä ole opetusta. Ihmiset kiduttavat, raiskaavat ja tappavat niissä julmasti toisiaan. Ihmisarvoa ei tunneta.

Blasimin novelleissa on nähtävissä yhteyksiä sotien jälkeiseen eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Kehitys kulkee vaiheittain. Kirjailijatkin heijastelevat vain aikaansa.

Vuoropuhelun aikaansaaminen eri vaiheessa olevien yhteiskuntien välillä on vaikeaa, kenties mahdotonta. Kirjailijoilla on parhaimmillaan rooli yhteisymmärryksen luojina. Hyvä romaani auttaa intuitiivisella tavalla tajuamaan ja yhdistämään asioita uudella tavalla, ja tuottamaan uudia tukintoja ajasta. Tavalla, johon pätevimmätkään yhteiskuntatieteilijät eivät välttämättä kykene.

Kun vuosia sitten luin turkkilaisen Orhan Pamukin romaanin Lumi (Tammi), ymmärsin, että en ollut ymmärtänyt paljoakaan musliminaisten huivikysymyksestä, vaikka olin muodostanut siitä varman kannan, mediasta saamani tiedon perusteella. Pamukin romaani näytti, että sekä huivikiellolla että huivipakolla on hyvät perustelut, ja se hämmensi. Silti olen edelleen huivikiellon puolella, ainakin pääasiallisesti. Se on sitä paitsi helppoa Helsingissä.

Kai Hassan Sanel on lukenut mies. Kai hänen kaltaisiltaan kansanjohtajilta saa vaatia myös harkintaa sanoissaan, ja teoissaan. Olisiko nyt alkanut se vaihe.

Vapaudenaukion mielipuoli – näyte Hassan Blasimin novellikokoelmasta

Pillerinpyörittäjä

Tohtori, on olemassa tarinoita lapsille ja ihan lyhyitä novelleja terminaalivaiheen potilaille. On myös rantanovelleja, siis kesäisiä kertomuksia aurinkoa ottaville rinnoille, laiskoja tarinoita todellisuuden kuonasta, novelleja eliitille, tylsiin hetkiin, odottaville äideille ja vangeille. Minä en pysty kirjoittamaan novellia, mutta yhdestä syystä olen valmis tekemään intervention kirjallisuuden alalla: järkensä menettämäisillään olevien arvokkuuden puolesta. Itse olen vain tikkuna ristiinnaulitun silmässä.

Lääkäri oli ajamassa pikkukaupunkiin vähän matkan päähän pääkaupungista äitiään katsomaan. Tie oli liukas, kun lumi oli alkanut sulaa edellisen päivän auringossa, joka Helsingissä oli yllättäen sukeltanut esiin hämärän teltan uumenista. Sanomalehdet julkaisivat valokuvan koulubussin nokkaan törmänneestä autonromusta. Yhdeksän lasta oli palanut kuoliaaksi ja monia oli loukkaantunut; lääkäri kuoli itsekin. Ruumis näytti siltä kuin sähkösaha olisi pannut sen kahtia. Lääkäri oli hyvä ihminen jolla oli askeetin sielu. Hän oli ollut psykiatrini puolentoista vuoden ajan. Hänellä oli hyvin kaunis takapuoli. Tiedän kyllä, mitä te kuvittelette, senkin tomppelit!

”Saharassa elävä pillerinpyörittäjä tekee lannasta pieniä palleroita, mihin se munii munansa ja hautaa ne maahan. Se hoitaa munia siihen asti että jälkeläiset kuoriutuvat.” Mies luki paksua tietokirjaa hyönteisistä ja surkutteli ihmiskunnan tilaa. Ollapa maahan haudattu sontiaisensikiö, vielä munan sisällä. Tuskansa hän kuvitteli lempeäksi pillerinpyörittäjäjättiläiseksi, josta oli tullut hänen äitinsä.

Sain tänä aamuna postiluukusta pizzamainosten ja ilmaisjakelulehtien lisäksi kirjeen sairaalasta. Kahdenkymmenenseitsemän euron sakko siitä, etten kaksi viikkoa sitten ollut ilmestynyt sovittuun tapaamiseen uuden lääkärin kanssa. Selvä. Ansaitsenko tällaisen rangaistuksen? Mieleeni takertui heti toinen kirppu: kymmeneen vuoteen en ollut nostanut puhelimen luuria ja kysyäkseni äidin ja sisarusten kuulumisia, vaikka tiedän, millaisessa helvetissä he elävät. Mieleni kuhisee muitakin kirppuja, erilaisia, erimuotoisia.

Mies alkoi tutkailla paksua sydäntään eri kulmista. Miksi se oli alkanut vanhemmalla iällä peittyä sementti- ja rautakerroksen alle? Hän ei löytänyt vastausta, vain vaikeaselkoisia tunteita, joista ei ollut selittämään, miksi sydän oli niin kova ja miksi hän pakeni jatkuvasti menneisyyttään. Eikö hän kuitenkin halunnut määrätä elämänsä suunnan ja olla oman itsensä herra? Tässä sitä oltiin kauniissa helsinkiläisasunnossa, Maryam menisi vuoden päästä kouluun, vaimo oli säästänyt rahaa pizzerian palkoista ja harkitsi nyt avaavansa oman ravintolan, jossa tarjottaisiin irakilaisia ruokia. Vaimo oli tosissaan: Tarjoilijoilla olisi pukunaan jonkinlainen irakilaisvaatteiden ja napatanssiasujen hybridi. Ravintola olisi sisustettu perinteiseen tyyliin. Jos luvat järjestyisivät, yhdessä nurkassa seisoisi tai makaisi ihka elävä kameli. Ruokailua säestäisi itämainen musiikki. Lattiaa peittäisi matto, jossa on kuva Sindbad Merenkulkijasta, ja Aladdinin taikalampun näköisestä vanhasta lyhdystä tupruaisi suitsukkeen tuoksua. Vaimo oli ajatellut kaikkea sellaista mikä vetoaisi suomalaisten ja yleensäkin länsimaalaisten asiakkaiden mielikuviin tuhannen ja yhden yön maista. Kerran eräs nuori suomalainen kirjailija kysyi suuret kysymys- ja huutomerkit kasvoillaan: ”Miten sinä oikein olet lukenut Kafkaa? Arabiaksi vai? Miten tulit tutustuneeksi Kafkaan?” Miehestä tuntui kuin hän olisi ollut syytettynä – kuulustelijana toimi kirjailija, ja Kafka oli jokin länsimainen aarre, jonka irakilainen alibaba oli ryövännyt. Yhtä hyvin mies olisi kuitenkin itse voinut tiukata kirjailijalta samaan tapaan: ”Suomeksiko sinä muka olet Kafkaa lukenut?!”

Suomennos arabiankielisestä käsikirjoituksesta Sampsa Peltonen.

Lue Hassan Blasimin henkilökuva Suomen Kuvalehdestä, joka ilmestyi perjantaina 21. syyskuuta.