Ketuista kirjoissa, luonnossa ja kaulassa

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tämmöiseksi tämä nyt meni. Vein muutossa mökille suurimman osan kirjoistani, siis niistä, jotka päätin pitää. Luovuin paljosta.

Päätin pitää vain ne kirjat, joista tiedän, että luen ne uudestaan. Se tapahtuisi viimeistään sitten, kun olen sidottu rollaattoriin enkä pääse ostamaan uusia.

Kyseessä on siis eräänlainen ”kuolinkirjasto”. Luulen, että saan lohtua juuri niistä kirjoista vielä viimeisinäkin vuosinani. Uuteen kotiin otin vain ne kirjat, joita arvelin tarvitsevani työssäni.

Tietenkin juuri se kirja, jota tarvitsisin nyt, Timo K. Mukan Näin hetki sitten ketun, on mökillä, ja sinne on melkein viisisataa kilometriä.

En tiedä, mitä tästä tulee. Ehkä kirjaston jakaminen oli huono ratkaisu. Ehkä ei olisi pitänyt ollenkaan muuttaa. Muuttaminen on sitä paitsi ihan hirveää. Alakerran vanhempi rouvakin sanoi, että ”kuolema kovin kamala, majan muutto kauheampi”.

Kaikki alkoi siitä, kun olin asettelemassa kirjoja uuden kodin hyllyyn ja jäin selaamaan yhtä. En muistanut kirjaa, ehkä olin kelpuuttanut sen mukaan kannen takia, tai kirja oli sujahtanut, ohut kun on, paksumpien välissä muuttolaatikkoon.

Kirjan kannessa on värikkäitä lintuja epätodellisen vihreässä maisemassa, joka on pohjimmiltaan karu. Linnut ovat kuin pääsiäismunia pinaattikeitossa. Kirjan nimi on Skugga-Baldur ja tekijä Sjón.
Sjón (s. 1962) on islantilainen punk- ja undergroundveteraani, joka on tehnyt sanoitukset muun muassa Lars von Trierin musikaaliin Dancer in the Dark. Kappale I’ve Seen It All oli Oscar-ehdokkaana. Sjónin tunnetuimmat runot ovat tulleet tutuiksi Björkin hitteinä.

Skugga-Baldur sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005, ja omistuskirjoituksen mukaan Sjón vieraili Helsingissä kirjan ilmestyessä suomeksi, mutta senkin olen unohtanut. Kaikki eivät ole ikimuistoisia.

Skugga-Baldurin tarina metsästäjästä ja napaketusta imaisi mukaansa. Olen lukenut parempiakin kirjoja, mutta ajattelin, että kirja saattaisi auttaa minua ratkaisemaan erään muuton yhteydessä esiin putkahtaneen ongelman.

En tiedä, mikä minuun meni, mutta ostin pari vuotta sitten juttumatkalla Tenojoen varressa asuvalta Rauna Guttormilta hänen kutomansa punaruskean neulepuseron, jonka kaulaa kiertää punahehkuinen ketunturkki.

Rauna ampui kettuja ateljeensa ikkunasta. Tunturiseudun asukkaana hänellä oli siihen erillislupa.

Ehkä haksahdin siksi, että turkis on jumalaisen kaunis, en ollut nähnyt vastaavaa koskaan. En ollut koskaan nähnyt villiturkiksia tai muitakaan turkiksia yhtä läheltä. Oli kiihottavaa ajatella, että kaulassani oleva kettu oli juossut vapaana tunturierämaassa ja nähnyt sellaisen luonnon, jonka haluisin nähdä, mutta jota en koskaan tulisi näkemään. Ehkä jutun kirjoittaminen sujuisi yhtä lennokkaasti kuin ketun taivallus suuressa erämaassa.

Näkisittepä työtoverieni katseet. Selitin, että kyseessä ei ole häkkikettu vaan villi ja että se oli uhka riekoille ja äärimmäisen harvinaiselle naalille, ja niistä maksettiin tapporaha, turhaan.

Kirjoittaminen ei sujunut, oli rauhaton olo. Illalla teatterissa paheksuvat katseet tiivistyivät väreileväksi vihaksi, tai siltä minusta tuntui. Miten tuo luksusämmä ilkeää. Rahanahne, luontoarvoista piittaamaton akka. En enää tuntenut itseäni itseksi. Kuumotti, kainalot muuttuivat nihkeiksi. Halusin astua näyttämölle ja ilmoittaa, että en ostaisi ikinä häkkiketun häntää.

Seuraavana päivänä vanhassa villatakissa oli taas levollinen olo ja tekstiäkin syntyi.

Kun olin lukenut Skugga-Baldurin, siirsin kettupaidan muuttolaatikosta vaatekomeron hyllylle. Hitto, että se tuntuikin taas elävältä. Tuli oudon levoton olo, vähän syntinen. Ehkä poltan puseron mökillä, jos en sitten löydä ”vastausta” Mukan kirjasta.