Kari Hotakaisen sielu on mahassa
Kun Siltalan tiedottaja tarjosi Pauli Kohelon haastattelua tämän uutuuskirjan Kassan kautta johdosta, ymmärsin vaieta. En ollut vielä lukenut kirjaa, mutta ristijärveläisen metsurin ja visionäärin edellisen teoksen, Ohessa tilinumeroni perusteella arvasin, että teos on humoristinen, ja minähän en humoristeihin kajoa, enää. Olen oppinut kantapään kautta, että siitä ei seuraa kuin mahalasku, korkeintaan keskinkertainen juttu, seiska miinus.
Mieleeni tulee heti kaksi tapausta. Molemmat liittyvät kirjailija Kari Hotakaiseen. Niinä kahtena kertana, joina olen haastatellut häntä, molemmista on jo vuosia, hän teki minuun vaikutuksen. Hän oli vapisuttavan totinen, mutta hänen lauseensa… Voih, oli täysi työ hillitä itsensä ja olla räjähtämättä nauruun.
Häntä ei naurattanut.
Hänen totinen olemuksensa sai minut tekemään melkein akrobaattitemppuja. Testatakseni hänen pokkaansa kysyin häneltä niinkin alaikäisen kysymyksen kuin missä sielu sijaitse. Hotakainen nimittäin kertoi lukeneensa aika paljon uskonnollista kirjallisuutta silloista romaaniaan Iisakin kirkkoa varten. Olipa hän sepittänyt virrenkin romaaniinsa.
Hän vastasi, naama peruslukemilla, että sielu on mahassa.
”Siellä se on, keskellä ihmistä eli vatsalaukun puolivälissä, koska keskiruumis on se, joka määrää koko homman. Jos keskimaha on kunnossa, niin moni muukin asia on.”
Ei siinä kaikki. Jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä päätin olla hauska kirjoittaessani hänestä, ehkä jopa jäljitellä häntä. En tee sitä enää koskaan. Olen umpitosikko ja piste. Poistimme Hotakaisen kanssa yksissä tuumin kaikki hauskoina pitämäni kohdat jutusta. Ymmärsin, miten ajattelematon olin ollut. En yltänyt niihin syvyyksiin, joihin hänen äkkiseltään pelkästään hauskat lauseensa johtivat, vaan jäin räpiköimään pintakuohuihin.
Niin sen muistan. Todellisuus saattoi olla vieläkin kaameampi.
Nimimerkki Pauli Kohelo on parodia brasilialaisesta menestyskirjailijasta Paolo Coelhosta, ja kaiken maailman elämänohjeitten kaupittelijoista.
Myös Kohelo jakaa askelmerkkejä viisaalla vaelluksellaan. Matkalla jo viimeiseltä näyttävälle lähtöportille hän löytää lantionsa. Toisin kuin kirjan Suhosen veljekset, joilla ei ole lantiota. Siitä seuraa monta oivallusta, kuten sekin, että ihminen, Kohelokin, asuu ruumiissaan. Vaikka hänen ystäviään ovat niinkin henkistyneet henkilöt kuin ”Himas-Pekka”, ”Amman Äiskä”, ”Iskä Mitro” ja ”Annanin Kofi”.
Oivallus tapahtuu kirjan viimeisessä Pääluvussa, jossa Kohelo lukee Jörn Donnerin ”Lellikkiä”, liki tuhatsivuista minäminä-kirjaa. Kaksikiloinen ”mötkäle” putoaa Kohelon ohimolle ja siitä pikkuvarpaalle. Verta tulee valtavasti, mutta hänen onnistuu pelastautua Aallon tarjoiluvaunun avulla.
Satasivuisen kirjan lukee yhdeltä istumalta. Sen pidempään en jaksaisikaan nauraa.