Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Kahdella ja vähän useammallakin tuolilla istumisesta

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 6.10.2010 17:09

Viimeaikaiset blogikirjoitukseni näyttävät herättäneen kiivasta keskustelua – puolesta ja vastaan.

Aamulehden toimittaja ja itsenäinen mediakommentaattori Tuomo Björksten ei säästellyt sanojaan syyttäessään minua kahdella tuolilla istumisesta. Hänen mielestään oli journalististen periaatteitten vastaista, että kirjoitin Suomen Kuvalehden verkkosivuilla ilmestyvässä blogissani oman kustantajani ntamon asioista ja kehua retostelin sen vasta esikoisteoksensa julkaissutta kirjailijaa.

Björkstenin kanta oli, että minun olisi pitänyt tajuta jääviyteni ja pidättäytyä tekstien julkaisemisesta. Hänen mielestään kirjoitteluni söi sekä omaa että SK:n uskottavuutta puolueettoman ja kriittisen tiedon jakajana.

Vastasin Björkstenille hänen bloginsa kommenttiosastossa (myös toiseen kertaan), ja samoin teki SK:n verkkosivujen sisällöstä vastaava toimituspäällikkö Jyrki Jantunen. Meidän jälkeemme rikkansa rokkaan kantoi ntamon perustaja Leevi Lehto (joka on sekä kustantajani että ystäväni).

Puolestapuhujiin liittyi myös ystäväni ja kollegani Tero Hannula (ntamon kirjailijoita hänkin), joka tyrmäsi Björkstenin syytökset kohta kohdalta blogissaan. Varsinaisia kommentteja Hannulan tekstiin ei ole ilmaantunut, sen sijaan yksitoista lukijaa on nostanut peukalonsa pystyyn tukensa merkiksi (heidän joukossaan Leevi Lehto ja ntamon kirjailija Erkka Mykkänen muiden pysytellessä nimettöminä).

Mainittujen tekstien lisäksi aihetta on käsitelty ja siitä on keskusteltu myös kriitikkoystäväni Aleksis Salusjärven, kirjailijakollegani Tommi Melenderin ja runoilijaystäväni Jonimatti Joutsijärven blogeissa.

Siinä koko soppa, ainakin siltä osin kuin siitä on jäänyt jälkiä julkisuuteen, muutamia irrallisia Facebook-päivityksiä lukuun ottamatta.

Entä mitä ajattelen asiasta itse, kaiken tämän jälkeen? Luettelen kolme pointtia:

1) Syytös kahdella pallilla istumisesta ei riitä. Voin keksiä koko joukon lisää kytköksiä, jotka tiukasti otettuina tekisivät minusta jäävin kirjoittamaan melkein asiasta kuin asiasta. Olenhan myös kirjallisuuslehti Parnasson toimittaja ja kriitikko ja tunnen henkilökohtaisesti valtavan joukon suomalaisia kirjailijoita, toimittajia, kriitikoita, kustantajia ja muita kulttuurin parissa työskenteleviä.

2) Ntamon puffaamisesta syntynyt kimmastus on tavallaan ymmärrettävää, mutta perustuu yhtä hyvin kateuteen ja kyynisyyteen kuin aitoon huoleen tasapuolisuudesta. Missä olivat nämä journalistisen integriteetin vaalijat silloin kun esimerkiksi ntamoa ja Janne Kortteisen esikoista koskevat uutiset olivat ilmassa? Eikö lukijoiden oikeus tietää alalla tapahtuvista oikeista asioista paina mitään jalojen periaatteiden rinnalla?

3) Blogikirjoitukseni ovat olleet täsmälleen linjassa muun toimintani kanssa. Olen monella tavalla kytköksissä toisiin ihmisiin ja instituutiohin, mutta en ole antanut sen häiritä. Päinvastoin olen pitänyt sitä mahdollisuutena, tilaisuutena edesauttaa etenkin itseäni nuorempien ja heidän ideoittensa ja tekojensa esiin pääsemistä. Kaikkeen en tietenkään ehdi ja veny, ja varmasti matkalle on osunut myös ylilyöntejä ja harhaan osumisia. Mutta että ryhtyisin tietoisesti tulpaksi toisten eteen, etenkään siihen vedoten, ettei sellainen ole sopivaa tai että niin ei ole ennenkään tehty – pois se minusta.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Olen nostanut äläkän jääviydestä vain siksi, että olen aidosti huolissani tasapuolisuudesta. Tämä lähti liikkeelle tavallaan jo silloin, kun vaalirahakohun aikaan jotkut kokeneet toimittajat toistelivat mediassa, että on ihan okei nautiskella toistuvasti muhkeita ravintolaillallisia samojen liikemiesten kustantamana. Esiin nostamani esimerkit kytkeytyvät minun päässäni laajempaan kokonaisuuteen.

Toivottavasti en ole kyyninen. Kateellinen en ole missään nimessä, koska minulla ei ole siihen syytä. Ntamo ja sen kirjailijat eivät kilpaile samoilla areenoilla kuin minä, jos nyt mitään kilpailua halutaan tässä edes nähdä.

En ole seurannut tätä Björksten-juttua, joten perustan vain yllä olevaan.

” että on ihan okei nautiskella toistuvasti muhkeita ravintolaillallisia samojen liikemiesten kustantamana.”

Mitä ihmettä tällä on tekemistä runouden ja ntamon kanssa? Itse en ole ntamon runoilijana syönyt kertaakaan minkäänlaista lounasta tai saanut edes hajapillua (harvemmin tosin muistan tuntemattomille mainita että olen kirjoittanut runoja tai mitään).

Olenko jotenkin täysin ulalla? Mikä ”tasapuolisuus”… ”laajempi kokonaisuus” … ? Tarvepainajien kesken vai? Onko tämä Björksen joku tarvepainaja?

Muistan vain sen, että kun annoin eräänä iltana kokoomuspoliitikko Heikki Karulle pelkkää hyväntuulisuuttani mukaani sattuneen esikoiskokoelman… hän pyysi kuitenkin minua maksamaan olueni (yhden) ja erotteli samaan laitetun laskun, vaikka oikeastaan olimme tuttuja jo entuudestaan.

Se on todellista omakustantamista:)

JN, Björksten puhuu toimittajakunnasta ylipäätään, hänen mielestään tässä keskustelussa Karri esiintyy toimittajan, ei runoilijan roolissa.

Tuomo Björksten on ilmiön suhteen oikealla asialla, mutta kriittinen huomio syö tällä kertaa itsensä epätarkkuuksiin ja tietämättömyyteen, jotka tekevät syytöksistä kohtuuttomia.

Kulttuurijournalismi tässä maassa pitää povellaan jääviysongelmia, jotka surkuhupaisuudessaan hakevat vertaistaan. Taide-lehdessä ilmestyi takavuosina erään taiteentutkijan analyyttinen ja kriittisen taustoittava artikkeli eräästä taiteilijasta. Mainitsematta jäi, että he olivat avopuolisoita. Hesarissa ilmestyi vuosi sitten kritiikki eräästä teoksesta, jossa kriitikko oli teoksen tekijän entinen alainen ja nykyinen ystävä. Sekin hyssyteltiin unholaan. Lievempiä tapauksia tulee kuukausittain. Hetki sitten eräs tuttavani kirjoitti taustoittavan jutun, jossa nosti seurustelukumppaninsa teoksen tarkastellun ilmiön huipentavaksi yhteenvedoksi.

Kulttuurijournalismin ”itsesäätely” toimii lähinnä yksityiskeskusteluissa, koska harmaa alue on niin laaja. Olen itsekin kirjoittanut monta kulttuurijuttua, joissa olen ollut kirjoittana ongelmallisen läheisissä väleissä haastatelluihin. Juttujen kirjoittamisen laukaiseva syy on ollut se, että olen lehden toimittajista ollut ainoa, jolla on ollut aiheeseen riittävä asiantuntemus. Sen lisäksi olen perustellut toimintaani sillä, että olen pyrkinyt kirjoittamaan asiat edellä. Uutisjournalismissa edellä mainittu korostuu tietysti entisestään, varsinkin jos aihe on luonteeltaan kiusallinen.

Karri Kokon blogikirjoitusten tölviminen sen sijaan ei edistä kulttuurijournalismin läpinäkyvyyttä miltään osin, mikä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että hän kirjoittaa hyvin tarkasti esiin kytköksensä, mikäli aihetta on. Ylipäärään blogialustan liittäminen kulttuurijournalismiin on aivan turhan kaukaa haettua – siis mikäli Kokon jääviyttä olisikin aiheellista puida, tulisi kiinnittää huomiota blogiteksteihin tekstilajina suhteessa muuhun journalismiin.

Björkstenille onkin sanottava, että todellisia puuttumista vaille olevia jääviysongelmia löytyy kosolti. Niiden sörkkiminen on sotkuista hommaa, mistä johtuen harva tekee sitä julkisesti. Voi hyvin olla, että Karri Kokonkin suhteen voi joskus olla huomauttamista, mutta hänen etiikkansa on tuntemistani kulttuurijournalisteista sieltä yläpäästä. Tämän kommenttini pointti onkin lähinnä se, että niihin oikeisiin ongelmiin olisi hyvä puuttua kärkkäämmin – varsinkin jos sattuu itse tekemään journalismia ja tuntemaan sen käytäntöjä. Omalta osaltani olen saanut sen verran uhkailuja ja kuravettä, että pidän tämän asian suhteen taukoa.

Näitä luetaan juuri nyt