John Keats ja muut yön kirkkaat tähdet
Mikä sen parempaa runoudelle kuin kokonainen sivu John Keatsille maan päälehden sunnuntainumerossa.
Syitä englantilaisen romantikkorunoilijan esiin nostamiseen on kaksi: Keatsin rakkauskirjeiden juuri ilmestynyt suomennosvalikoima ja Jane Campionin vasta elokuvateattereihin saapunut elämäkertaelokuva.
Molemmilla teoksilla on markkinointia ajatellen kätevästi sama nimi, Yön kirkas tähti.
Nimi on peräisin Keatsin tunnetusta sonetista, mutta runoilija käytti epiteettiä myös itsestään, kirjeittensä signeerauksissa.
Allekirjoituksen yltä saattoi lukea tällaista: ”Minulla on kaksi ylellisyyttä, joita pohtia kävelyretkieni aikana: sinun ihanuutesi ja kuolemani hetki. Kunpa saisin omistaa molemmat samalla minuutilla. Vihaan maailmaa: se piiskaa oman tahtoni siipiä, ja haluaisin juoda huuliltasi suloista myrkkyä, joka lähettäisi minut täältä pois. Keneltäkään toiselta en sitä huolisi.”
Tyypillistä rakastavaisten puhetta, mikä todettiin myös kirjeiden ilmestyessä 1878. Niitä ei pidetty runoilijan arvolle sopivana.
Keatsia moite ei enää satuttanut, sillä hän oli maannut kuolleena jo yli puoli vuosisataa.
Pilkanteosta oli tosin huolehdittu jo runoilijan elinaikana. Runojen arvostelija epäili Keatsin mielenterveyden vakautta ja kehotti häntä painumaan takaisin sinne mistä oli tullutkin eli apteekkiin pilleripurkkeja täyttämään.
No, keuhkotauti viimeisteli senkin kritiikin. Keats kuoli 1821 Roomassa, vain 25-vuotiaana.
Nykyään Keatsin kirjeet ja runot ovat englanninkielisen kirjallisuuden suurinta aarteistoa.
Muutamia hajarunoja lukuun ottamatta Keatsin tuotantoa on aiemmin suomennettu niukasti. Jaakko Tuomikosken suomentama valikoima Runoelmia on vuodelta 1917.
Hesarin jutussa Keats esitellään nimenomaan aikansa konventioiden uhmaajana. Aikalaiskritiikissä sellaisesta joutuu tuomiolle, mikäli ylipäänsä tulee huomatuksi. Korjausliike tulee varmasti, mutta toisinaan sitä joudutaan odottamaan kaksisataa vuotta.
Aihetta Keatsin ja muiden romantikkojen esiin nostamiseen olisi erityisesti nyt, kun ihminen seuraa haltioituneen neuvottomana vierestä toisaalta luonnon, toisaalta tekniikan ja sen sovellusten aiheuttamia spektaakkeleja.
Vai löytyisikö eväitä näiden kysymysten pohdintaan tämän päivän runoudesta?