J.M. Coetzee ja kurkkukeitto

Aloin lukea J.M. Coetzeen romaania Kesä samana päivänä kun runoilija Lassi Nummi kuoli, eli 13. maaliskuuta.

Mielessäni oli eräs neljän vuoden takainen iltapäivä Pirkko ja Lassi Nummen luona. Haastattelu venyi ja venyi, Lassi Nummi kertoi kirjailijaminänsä löytämisestä ja isänsä tarjoaman maailmankuvan hylkäämisestä, häntä oli kiinnostava kuunnella. Äkkiä Pirkko Nummi alkoi kattaa lautasia täysien kirjahyllyjen piirittämään pöytään, jonka ääressä istuimme Nummen kanssa. Hän oli valmistanut meille kylmää kurkkukeittoa.

Pirkko Nummi oli testannut reseptin monet kerrat, se toimi aina. Ohje on helppo ja keitto valmistuu sujauksessa. Pala selleriä antaa siihen oman hienon vivahteensa. Hän oli valmistanut ensi kerran keittoa J.M. Coetzeen vieraillessa heillä kesällä 1987. Coetzeen läpimurtoromaani Michael K:n elämä oli ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin suomeksi. Hän oli saanut kirjasta arvostetun Booker -palkinnon Englannissa. Coetzee oli Mukkulan kesän kunniavieras.

Vuonna 2003 Ruotsin Akatemia palkitsi hänet Nobelilla.

Nummi ja Coetzee olivat keskustelleet kirjallisuudesta, tietenkin. Keskustelu oli ollut hieno, mutta sen yksityiskohdat olivat jo unohtunet Nummelta.

Pirkko Nummi muisti, että kaukainen vieras piti kylmästä kurkkukeitosta. Coetzee asui vielä tuolloin Etelä-Afrikassa. Jäätyään eläkkeelle kirjallisuuden professorin toimesta nyt 72-vuotias kirjailija muutti Australiaan.

Tein jo lähtöä. Kevät oli korvalla. Pirkko Nummi esitteli vielä parvekkeen edessä kasvavan omenapuun. Silloinkin, kun he muuttivat Ulvilantielle oli kevät ja omenapuu kukki. Puun kukista raskaat oksat työntyivät parvekkeelle, oli niin kaunista, niin kaunista, Pirkko Nummi muisteli.

”Ja minä lauloin sinulle Shubertin elegian”, Lassi Nummi jatkoi.

Coetzeen Kesä on kirjailijan kolmas omaelämäkerrallinen romaani Poikavuodet ja Nuoruus -teosten jälkeeen. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Etelä-Afrikkaan, jolloin kolmikymppinen Coetzee mielestään löysi itsensä kirjailijana.

Kirjan kertoja ei ole kirjailija itse, vaan nuori elämäkerturi. Kirjailija on kuvitellut itsensä jo kuolleeksi teoksessaan, ja elämäkerturi yrittää saada selvää hänestä haastattelemalla hänen nuoruuden aikaisia ystäviään. Yhtä lukuunottamatta haastateltavat ovat naisia, entinen rakastajatar, lempiserkku, brasilailainen tanssija, jonka tyttärelle Coetzee opetti englantia, työtoveri.

Naiset eivät kaunistele muistikuviaan kuoressaan pysyttelevästä kirjailijanalusta.

Julia, jonka kanssa kirjailijalla oli suhde – kai se suhde oli – kun Julia oli vielä naimisissa, kertoo yllättyneensä Coetzeen ”kirjoittamistarpeesta”. Se ei näkynyt Coetzeesta ulospäin, vaikka tämä oli julkaisut jo esikoisteoksensa. Hän kertoo ihmetelleensä sitä kirjailijalle.

”Minulla on aina työn alla jotain”, kirjan Coetzee vastaa hänelle. ”Jos antaisin periksi houkutukselle olla kirjoittamatta, mitä oikein tekisin? Minkä takia eläisin? Minun pitäisi ampua itseni. Minä masennun, jos en kirjoita.”

Kirjat tuovat merkitystä myös kirjallisuutta opiskelevan Julian elämään.

”Kirjan pitää olla kuin kirves, joka rikkoo jäätyneen meren ihmisen sisällä”, hän sanoo Coetzeelle.

Tälle kirjat ovat vielä enemmän: ”Vastarintaa aikaa vastaan. Kuolemattomuuden tavoittelua.”

Ajatus siitä, että hänen teoksiaan luettaisiin hänen kuolemansa jälkeen antaa hänelle lohtua.

Lopulta Julia muistelee kirjailijaa kiintymyksellä. Vaikka John Coetzee oli jo nuorena totisen miehen maineessa, osasi hän todellisuudessa olla hyvinkin hauska, ”komediahahmo”.
Heidän suhteensa päättyy siihen, kun kirjailija tulee yhtenä iltana hänen luokseen mukanaan pieni kasettisoitin. Coetzee haluaa rakastella Julian kanssa Schubertin Jousikvinteton hitaan osan tahdissa, joka kuvaa hänen mielestään aktia.

Julia kapinoi: ”Ei musiikissa ole kyse naimisesta. Musiikki on esileikkiä. Liehittelyä.” Coetzee ei osannut liehitellä. Eikä rakastaakaan – Julian mukaan.

Lempiserkku Margot pitää Coetzeeta yksinkertaisesti ”munattomana”. Tuntien kirjailijan taustan hän epäilee, että se on vahvojen isien lasten kohtalo.

Adriana, kolmas viidestä muistelijasta sanoo, että Coetzee ei ollut paha mies.

”Hän on heikko mies”, minä sanoin. ”Heikko mies on pahempi kuin paha mies. Heikko mies ei osaa lopettaa aikanaan. Heikko mies on avuton mielijohteidensa kanssa, ja antaa niiden viedä itseään.”

Kun Adriana äityy sättimään Coetzeeta vähäpätöiseksi pikkumieheksi ja kunnianhimottomaksi kirjailijaksi, elämäkerturi alkaa puolustaa kohdettaan.
”Minä sanoisin, että tavatessaan teidät Coetzee oli yksinäinen, epätavallisen yksinäinen.”

Haastattelujen kautta elämäkerturi löytää julkisuudessa kylmänä ja ylimielisenä tunnetun kirjailijan kuoren takaa itsestään epävarman ja hämmentyneen miehen, jonka isäsuhde kummittelee tavalla tai toisella hänen kaikissa suhteissaan. Naiset näkevät sen ja tekevät sen näkyväksi myös kirjailijalle.

Elämäkerturi selaa vielä Coetzeen muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä. Niistä ei ole apua, sen hän jo tiesi. Ne ovat yhtä sepitystä, tarinaideoita. Yksi idea kertoo miehestä, kirjailijasta, joka alkaa pitää päiväkirjaa. ”Huono päivä”, mies kirjoittaa päivä toisensa jälkeen päiväkirjaansa.

”Kun hän väsyy kutsumaan päiviä huonoiksi, hän päättää yksinkertaisesti merkitä pahat päivät tähdellä samaan tapaan kuin jotkut ihmiset (naiset) merkitsevät punaisella ristillä päivät, jolloin vuotavat verta, tai toiset ihmiset (miehet, naistenmiehet) merkitsevät ruksin niiden päivien kohdalle, jolloin heitä on onnistanut.”

”Huonot päivät kasaantuvat, tähdet lisääntyvät kuin kärpäset.”

Lopulta J.M.Coetzeella on vain kaksi vaihtoehtoa, ryhtyä hoitamaan vanhaa isäänsä tai hylätä hänet.