Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Itsetietoisuuden vanki

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 16.10.2012 13:00

Taas kävi niin, että Nobel-voittajan ainoatakaan romaania ei ole toistaiseksi suomennettu, ja englanninkieliset käännöksetkin ovat loppu Helsingin kirjakaupoista. Pieni ruotsalaiskustantamo Tranan on julkaisut ruotsiksi kolme kiinalaisen Mo Yanin romaania, mutta kauppojen hyllyillä pölyttyneet kirjat vietiin sielläkin hetkessä käsistä.

”Barbaarisia, mutta eettisiä”, eräs ruotsalaiskriitikko luonnehti voittajan teoksia tuoreeltaan Ruotsin televisiossa. ”Tunnustan, en ole lukenut”, Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Stig-Björn Nyberg, ”Herra Kirja”, totesi Suomen televisiossa.

Kauan piti odottaa myös amerikkalaisen David Foster Wallacen teosten suomentamista. Lähes kulttimaineeseen nousseen Wallacen nimeä ei tulla koskaan näkemään Nobel-spekulaatioissa. Wallace teki itsemurhan 2008. Hänen postuumisti ilmestynyt The Pale King oli kyllä Pulitzer-palkintoehdokas 2011, mutta Nobeleja saavat vain elävät. Hyvää esimakua Wallacen taituruudesta saa hänen vasta suomennetusta esseekokoelmastaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Wallace ja amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen olivat hyviä ystäviä. Wallace toimi Franzenin esilukijana, ja Franzen teki parhaansa, jotta Wallace olisi keksinyt yhdenkin syyn elää.

Vaikea sellaisesta on kysellä, vaikka siihen oli mahdollisuus toissa kesänä. Nyt Franzen kertoo ystävyydestään Wallaceen tuoreessa esseekokoelmassaan Farther Away. Maaliskuussa suomeksi ilmestyvästä kirjasta on ote Wallacen teoksen liepeessä: ”Erikoista Davidin kertomataiteessa on kuitenkin se, millaista hyväksyntää ja lohtua, millaista rakkautta, hänen hartaimmat lukijansa tuntevat saavansa sen parissa.”

Wallacen havainto on tarkka ja hänen ilmaisussaan on voimaa. Kokoelman kuudessa esseessä hän käsittelee muun muassa Mainen hummerifestivaaleja, pornoelokuvien palkintogaalaa Las Vegasissa ja Karibian-risteilyä loistolaiva Nadirilla. Keskiluokkaisuus ei ollut Wallacen suurimpia ihailun aiheita, mutta minkäs lähtökohdilleen voi: älykäs kirjailija tarkasteli kutkuttavan satiirisesti keskiluokkaista elämää. Franzen ei muusta kirjoitakaan kuin keskiluokkaisesta elämästä, mutta sävy on Wallacea sovinnollisempi, kaupallisempi.

Suosikkini on essee, jossa Wallace kertoo lapsuutensa ja nuoruutensa tennisharrastuksesta Philossa Keski-Illinoisissa Amerikan keskilännestä.

Philossa olosuhteet tenniksenpeluun kannalta ovat kehnot. ”Kesä on kuuma ja hautova kuin märkä lapanen, irvokkaan hedelmällinen maaperä panee ruohot ja lehtipuun versot työntymään raa´alla voimalla tenniskentän pinnoitteen läpi, hikeä ravinnokseen käyttäviä surviaisia ja peltojen vaoissa ja lankalevän tukkimissa ojissa sikiäviä hyttysiä paljon….”

Suurin ongelma kuitenkin on ”oikullinen ja epäreilu tuuli”, joka saa monet sekopäisiksi.

Wallace on varma, että Keski-Illinoisissa tuulella oli persoonallisuus, temperamentti, huono sellainen, ja kenties jopa oma tahto.

Ajoittain tuuli oli niin kova, että laihat pelaajat piti sitoa kiinni maahan, jotta ne eivät lähtisi lentoon. Kevät on puolta pahempi kuin syksy, mutta syksykin on ”jatkuvaa matalaa huminaa ja ratisevaa ääntä, kun kokonaiset kuivien lehtien mantereet muodostivat voimaviivojaan…” Huhtikuusta heinäkuuhun tuuli oli Wallacen mukaan rauhoittavien tarpeessa; se puhalsi täysin sattumanvaraisesti.

”Kesät olivat mielipuolisen puuskaisia, kunnes joskus elokuussa tuli yhtäkkiä täysin tyyntä.”

Mutta Wallace menestyi tenniskentällä. Hänellä oli vaistomainen tuntuma tuuleen ja hänen ”tuulisyöttönsä” upposivat vastustajan kenttään. Lopulta hän tekee tuulesta uskonnon itselleen.

Tuulen tyyntyminen elokuussa sai kaikki sekaisin.

”Elokuussa tajusimme, että Philossa tuulen huminasta oli tullut koko elämän ääniraita. Minulle tuulen humina merkitsi hiljaisuutta. Kun se lakkasi, kuulin veren nirskuvan päässäni ja tärykalvon pikkuisten karvojen tärisevän kuin juoppo vieroituskuurilla.”

Sitten koitti Wallacen 15. kesä. Ikätoverit miehistyvät, mutta Davidin murrosikä viipyy. Häviöt tenniskentällä seurasivat tosiaan, ja lopulta hän lopetti kilpa-uransa.

Junioritennis johdatti Wallacen ”aikuiselämän täydelliseen lohduttomuuteen ”. Hänestä tuli lähes äärimmäinen itsetutkiskelija. Hän oli ”korostuneen itsetietoisuuden vanki”, Franzen kirjoittaa uudessa kirjassaan. Hän tunnistaa itsessään saman taipumuksen: ”Kukin meistä elää haaksirikkoutuneena omalla olemassaolon saarellaan.”

Wallace asui ”kaikkein etäisimmällä saarella”.

The Pale Kingin kirjoittaminen edistyi hitaasti. Lopulta Wallacen usko omiin kykyihinsä loppui.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt