Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Isaac Julien Taidehallissa: Muistutus taiteen katoavaisuudesta

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 24.8.2010 06:31

Kävin katsomassa Isaac Julienin teoksen ”Kymmenentuhatta aaltoa” Helsingin Taidehallissa. Kokemus oli vaikuttava ja muistutti samalla elävästi tällaisen taiteen ehdottoman hyvistä ja ehdottoman huonoista puolista.

Ensin huonot puolet. Teos – tai oikeammin koko sen alusta ja toteutus – on mitä suurimmassa määrin elitistinen. Se on hienoin jalokivi ison festivaalin eli tässä tapauksessa Helsingin juhlaviikkojen kruunussa. Se on kirkkaaksi ja virheettömäksi hiottu täydellinen ylellisyysesine, jonka katsominen tuottaa tyydytystä eikä aiheuta ahdistusta. Ja kuten kaikki ylellisyysesineet, se on myös kallis.

En osaa arvioida teoksen budjettia, mutta esitteen luettelemien tietojen ja teoksen valmistamiseen osallistuneiden ihmisten runsaudesta päätellen sen täytyy olla kuusinumeroinen luku. Sellaisista taloudellisista mahdollisuuksista pääsevät nauttimaan vain harvat ja valitut taiteilijat, enkä ole varma pitäisikö edes heidän päästä. Voisiko saman taiteelliseen tulokseen ulottua vähemmälläkin?

Ja sitten ne hyvät puolet. Kuinka ollakaan niiden luettelemiseen voisi monin osin soveltaa samoja perusteita kuin yllä.

Mitä vikaa on täydellisen kauniissa esineessä? Ja jos pidämme sellaisia arvossa – maksoi mitä maksoi – eikö juuri laajan yhteisön tulisi huolehtia sellaisen kustantamisesta? Ja mitä tuotannon raskauteen tulee, eihän se tarkoita pelkästään kuluja, vaan merkitsee työtä monille ja monenlaisille kulttuurityöntekijöille.

Sitä paitsi, kuka Isaac Julienin teoksesta lopultakin hyötyy? Taiteilijan palkkio on varmasti otettu huomioon teoksen budjetissa, eikä sen tuonti Juhlaviikoille taatusti ollut ilmaista. Mutta tällaisissa valtavissa teoskokonaisuuksissa on myös se loistava ominaisuus, ettei niitä luonteensa vuoksi voi sitoa osaksi kansainvälistä taidekauppaa (lue: rahanpesua). Koska teoksen ”omistaminen” on mahdotonta, sen hinnalla ei voi myöskään spekuloida.

Okei, aika pitkä ja asiaankuulumatonkin johdanto sille, että Julienin teos on aseistariisuvan kaunis ja vaikuttava. Taidehallin kolmeen suureen saliin asennetut yhdeksän jättiskriiniä muodostavat jännittävän kolmiulotteisen tilan, jonka keskellä katsojat voivat vapaasti liikkua ja saada elokuvanomaisesta multimediateoksesta oman ainutlaatuisen kokemuksensa.

Ehkä hienointa on historiaa ja nykyaikaa lomittavaan tarinaan sisältyvä lyhyt jakso, jossa nähdään taiteilija maalaamassa kiinalaisia kirjainmerkkejä läpinäkyvälle lasipinnalle. Merkit ilmaantuvat kuin tyhjästä ja jäävät ilmaan roikkumaan, koska ”näkymätön” lasi sijaitsee taiteilijan ja katsojan välissä. Kun merkit ovat valmiit, teikijä poistuu kuvasta – ja heti hänen peräänsä saapuvat ”siivoojat”, jotka pesevät merkit pois.

Koskettava viesti ja kommentti taiteilijan työstä. Niinhän tulee tapahtumaan myös Julienin teokselle, kun näyttely ennen pitkää puretaan. Jäljelle jäävät vain lähtemättömät muistikuvat.

Isaac Julien: Kymmenentuhatta aaltoa. Helsingin Taidehallissa 10. lokakuuta asti.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Ihmettelen mitä elitististä Karri Kokko näkee Isaac Julienin Then thousand wawes videoinstallaatiossa.
Onko Karri Kokon mielestä iinstallaatio, joka koskettaa tajunnanvirtaa upealla visuaalisuudellaan, upealla viimeistelyllään, huono sen vuksi, että tuotanto on maksanut jonkun verran.
Onko Kokon mielestä huonoa se, että teos ei synnytä rosoista ahdistusta, kuten rosoiset puolivillaiset
installaatiotöherrykset.
Mielestäni teos on hieno, herättää kysymyksiä.
Ahdistus on mielestäni toksessa läsnä, ikuisina kysymysten polkuina.

Moittimalla kehuminen on retorinen keino ja siten tietoinen valinta. Ja kehumaanhan minä lopulta päädyin, jopa varsin ehdottomasti.

Toisaalta pidän kiinni elitismiväitteestäni. Siis siitä, että tässä on tehty viimeisen päälle siloiteltua, isoille festivaaleille ja museoille kohdistettua taidetta isolla rahalla. Mutta tämänkin näkemykseni käänsin mielestäni positiivisen puolelle.

Eli lopputulemani oli hyvinkin samansuuntainen kuin Visualistilla: kaunista, koskettavaa, mieleenjäävää. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö sellaiseen tulokseen pääsisi myös rosoisemmalla ilmaisulla tai kevyemmällä budjetilla.

Näitä luetaan juuri nyt