Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Helsinki School: Syvällistä kamaa vai pinnallista herkkua?

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 2.3.2010 16:36
nelli palomäki
Nelli Palomäki: At Twenty-Six #3, from the series I, Daughter, 2008.

Helsinki Schoolin suurkatselmus Meilahden taidemuseossa herättää ristiriitaisia ajatuksia. Voiko näyttelyltä enempää vaatia?

Näyttelysaliin astuessa ei jää epäselväksi, että tarjolla on suurta ja värikästä herkkua silmälle.

Taideteollisen korkeakoulun piirissä synnytetyn Helsinki Schoolin nuorimmat valokuvaajat saavat reilusti tilaa näyttää mitä osaavat.

Koulun rohkea satsaus on kannattanut. Helsinki School on käsite ja sen tekijät tunnetaan maailmalla, jopa paremmin kuin kotimaassa.

Moni osaa luetella myös koulukunnan kuvien tyypillisimmät tunnusmerkit: aihe sijaitsee usein keskellä ja työt ovat teknisesti näyttäviä.

Mutta Helsinki Schooliin sisältyy lähtökohtaisesti paljon muutakin. Kyse ei ole pelkästä ”valolla kirjoittamisesta”, kuten fotografian määritelmä kuuluu.

Taideteollinen korkeakoulu opettaa suojattinsa myymään ja markkinoimaan töitään, rakentamaan portfoliota ja kuratoimaan näyttelyjä. Valokuvaus on ammattimaista toimintaa, ei haahuilevaa taiteilijaelämää.

Periaatteet kuuluvat museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja kuraattori Timothy Personsin puheissa, jotka pulppuavat Aalto-yliopiston ajatusmalleista tuttua retoriikkaa.

Puhetapa on mennyt hyvin läpi nuoriin oppilaisiin, jotka toistavat avainsanoja näyttelyn tueksi koostetulla videolla: Helsinki School on valokuvaajille käyntikortti, joka avaa ovet maailmalle.

Aalto-yliopiston strategiaan ajattelu sopii erinomaisesti. Luodaan Suomi-brändiä ja viedään sitä ulkomaille muodossa, joka ei tunne kielirajoja.

Samaan aikaan nuorten ulkoa opituissa puheissa on aistittavissa epämukavuuden tuntua ja kaipuuta johonkin yksinkertaisempaan.

Valokuvauksesta on Helsinki Schoolin myötä tullut työtä, jossa muutaman kuvan sarjaan kiteytyvät projektit ja tutkimukset kestävät vuosikausia ja edellyttävät huimia budjetteja etenkin kalliin vedostustekniikan vuoksi.

Joskus tuntuu, että Helsinki Schoolin parhaat ominaisuudet kääntyvät sitä vastaan.

Arvostelijoiden mukaan Helsinki Schoolin töissä tärkeintä on se, miltä työt näyttävät. Että ne keskittyvät enemmän dekoraatioon kuin synnyttävät yhteiskunnallista keskustelua.

Toisaalta suuri koko ja loistava tulostusjälki eivät onneksi pysty täysin peittämään nuorten taiteilijoiden ja heidän töittensä syvintä olemusta, joka työntyy väkisin esiin kiiltävien pintojen rakosista.

Ihminen ei onnistu kätkemään itseään tai häivyttämään läsnäoloaan edes silloin kun hän kääntää tai peittää kasvonsa.

Voin hyvin kuvitella, että silloin kun kukaan ei ole näkemässä, nämä nuoret tekevät jotakin sopimatonta. Että he nappaavat vanhan kunnon kinokameran kaulaan ja lähtevät tavoittelemaan sitä maagista nykyhetkeä, jossa mennyt ja tuleva historia yhtäkkiä kohtaavat.

Helsinki School on esillä Meilahden taidemuseossa Helsingissä 23. toukokuuta asti.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Helsinki Schoolin nuoria kuvaajia moititaan muottiin ahdetuiksi, kurinalaisen kaupallisuuden ratsukoiksi. Miksi Kokon mielestä taideteoksen sisällöksi ei riitä yksilön saama elämys, esteettinen tai elämyksellinen?
Itse en ainakaan hanki taidetta kotiini yhteiskunnallisin perustein, vaan siksi, että teos puhuttelee minua illoin ja aamuin omalla äänellään, huutaen, hyväillen tai ärsyttäen.

On vain hyvä, että suomalaisetkin nuoret taiteilijat oppivat työskentelemään ammattimaisesti. Eri asia on, mitä heidän taiteensa sisältää.

Näitä luetaan juuri nyt