Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Hämmentäkää pataanne

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 8.11.2013 11:30

Uusi työmatkani kulkee Talvipuutarhan ohi. Haaveilin nuorena puutarhurin ammatista. Ehkä siksikin kirkkaasti valaistu Talvipuutarha näyttää paratiisilta. Sataa, on pimeää ja haisee mädältä, mutta Helsingin Talvipuutarhassa kameliapuun nuput paisuvat.

Jos olisin floristi, sitoisin villejä kimppuja, joissa olisi terävälehtisiä ruskuksia, hentoja ja pehmeitä myrttejä, iloisia rykelmiä erivärisiä anemonioita, paljon rönsyilevää heinää. Kun kimppua tarkastelisi tarkemmin, huomaisi, että taustalla on järjestys.

Sellaisia kukkakimppuja ovat Virginia Woolfin esseet. Vaikka Woolf on ollut kuolleena jo yli seitsemänkymmentä vuotta, on hänen kirjoituksistaan koottu kokoelma Kiitäjän kuolema ja muita esseitä harvinaisen raikasta, kirpakkaa luettavaa. Esseet ovat myös kauniita. Ne ilahduttavat pimeyden lisääntyessä. Esseistä puolet, yli 30 on kirjallisuusaiheisia. Ne on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Yhdenkin esseensä Woolf aloittaa toteamalla, että on tahditonta puhua mieltymyksistä, mutta maailma on täynnä asioita, myös kirjoja, joita inhoamme tai joista pidämme, hänelläkin.

Suvaittaisiinko häntä, jos hän vaikuttaisi meidän aikanamme ja kirjoittaisi meidän tuntemistamme kirjailijoista kuten hän kirjoittaa aikalaisistaan.

No, Dickens oli jo kuollut, kun Woolf kirjoitti ryhtyvänsä mieluummin Shakespearen kissaksi, Scottin porsaaksi tai Keatsin kanarialinnuksi kuin illallistaisi Dickensin kanssa. Hän ihailee Dickensin omintakeista kykyä visualisoida. ”Ennen kuin hänen ihmistensä kuulee puhuvan, he ovat jättäneet lähtemättömän jäljen sen varassa, mitä heidän on nähnyt tekevän.” Mutta ei voi antaa anteeksi sitä, että Dickensin romaanien ihmiset liittyvät vain hatarasti jos lainkaan toisiinsa.

Piti etsiä netistä George Eliotin kuva. Woolf nimittäin väittää, että kriitikot, Eliotin aikana he olivat miehiä, eivät pääse sen yli, että Eliotilla, oikealta nimeltään Mary Ann Evans, on iso nenä, pienet silmät ja raskasrakenteinen hevosmainen pää. Eliotkin oli tuon esseen ilmestyessä kuollut.

Vielä Woolfinkin aikana naiskirjailijoita oli vähän, mutta hän ennusti: ”Naiset tulevat kirjoittamaan eivät vain romaaneja vaan myös runoutta, kritiikkiä ja historiaa.”

Esseiden kirjailijat ovat meille tuttuja. Jane Austeninkin Ylpeys ja ennakkoluulo ja Lewis Carrollin Kraukijahti ja Alice peilintakamaassa ilmestyivät vasta uusina suomennoksina.

Lewis Carrollia lukiessa Woolfistakin tulee lapsi, kirjat eivät siis ole lastenkirjoja.

Jane Austenissa Woolf ihailee tämän kykyä tehdä teräviä havaintoja. Hän pelkää, että Austenin satiiri on niin osuvaa, että se saattaa jäädä huomaamatta. ”Kauneus valaisee nämä tomppelit.” Viimeisestä Austenin teoksesta Woolf löytää erikoisen kauneuden lisäksi myös erikoista tylsyyttä. Hän pitää ominaisena siirtymävaiheelle, ”kirjailija on kyllästynyt”. Mutta ”naisista täydellisin taiteilija, kirjailija jonka kirjat ovat kuolemattomia”, kuoli ennen kuin ehti siirtyä uuteen.

Woolf lukee myös Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Idiootin. Hän väittää, että niiden henkilöhahmojen elävyys johtuu usein hiomattomuudesta. ”Kaikilla hahmoilla ei ole edes ominaisuuksia, vaan me laskeudumme heihin kuin valtavaan luolaan”.

Välillä Woolf laskee lukemansa romaanin kädestään ja huokaisee syvään. ”Onko tällä merkitystä? Mikä on tämän tarkoitus?”

Hän siunailee, kuinka yhdentekevien asioiden kuvaamiseen voi käyttää valtavan määrän taitoa ja vaivaa. Ja valittaa, että monet kirjat hukkaavat ennemmin kuin tavoittavat etsimämme. ”Ajatuksen valo on hukassa.” Vastarinnan puuskassa hän saattaa kysyä, onko elämä tällaista, onko romaanin oltava tällainen?

Hän pitää romaanikirjailijan velvollisuutena tuhota totutut tavat. Ja keksiä keinot olemaan vapaa panemaan paperille, mitä itse tahtoo. Montaignen tuotannon arviointi saa hänen puskahtamaan:

”Hämmentäkäämme arvaamatonta pataamme, kiehtovaa sekasortoamme, mielijohteiden sekasotkuamme, loputonta ihmeiden virtaa – sillä sielu tuottaa ihmeen joka sekunti. Liike ja muutos ovat olemassaolomme ydin, jähmeys on kuolemaksi, mukautuminen on kuolemaksi. Sanokaamme mitä päähämme pälkähtää, toistakaamme itseämme, väittäkäämme itseämme vastaan, puhjetkaamme hurjaan hölynpölyyn ja seuratkaamme ihmeellisimpiä mielijohteitamme piittaamatta lainkaan mitä muu maailma ajattelee tai sanoo. Sillä millään muulla ei ole merkitystä kuin elämällä; ja tietenkin järjestyksellä.”

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

”Ajatuksen valo on hukassa.”

Minun näkökulmastani kirjoittajan esittelemä ajattelutapa edustaa tuota tilannetta, mutta saattaahan asia olla päinvastoinkin. Joka tapauksessa pidän sekasortoa, sekasotkua, arvaamattomuutta ja hölynpölyn valtaa järjestyksen vastakohtana. Mutta tietysti liiallinen järjestyskään ei aina ole elämälle hyväksi.
Woolfin töistä ja ajatuksista saa selkoa vain toinen, kenties yhtä kiihkeä sopeutumaton ja mielijohteilleen antautuja. Minä en siis tämän syvemmälle yritäkään.

Näitä luetaan juuri nyt