Fima, rakastettuni
Kun Agatha Christie tappoi Hercule Poirotin viimeisessä Poirot-kirjassaan, Britanniassa valtalehdetkin kirjoittivat asiasta. Miljoonat ja miljoonat lukijat surivat Poirotin kuolemaa. Ensi sunnuntaina hän kuolee taas. David Suchet tekee sen silmiemme edessä. Viime viikolla näimme hänestä kertovassa tv-dokumentissa, kuinka Suchet nousi kuolleista.
Poirot ei ole niitä romaanihenkilöitä, joihin ihastuisi tuosta vaan. Usein huomioni on ihan jossain muussa kuin päähenkilössä, vaikka onhan hän tärkeä.
Amos Ozin romaanin Fima päähenkilö Efraim Nisan, joka tunnetaan nimellä Fima, on oudolla tavalla rakastettava, vaikka hänessä ei juuri ole rakastettavia ominaisuuksia.
Nuorena Fima kirjoitti runoja, ja häntä pidettiinkin lupaavana. Nykyisin hän toimii gynekologin vastaanottoapulaisena. Hän ei enää kirjoita runoja, tai jos kirjoittaa, pyyhkii hän kaiken pois. Hän keskustelee mielellään erilaisista älyllisistä aiheista ystäviensä kanssa. Yksi sellainen on Israelin valtion olemus. Oz on israelilainen kirjailija.
Fiman elämä on tylsää ajelehtimista. Ihme, että Oz onkin kelpuuttanut hänet romaaninsa päähenkilöksi.
Oz kuitenkin onnistuu saamaan muut romaanihenkilöt, samoin kuin lukijan, pitämään Fimasta. Hänen tyylinsä on lempeän koominen. Fima on ”ainoalaatuinen yhdistelmä purevaa älyä ja toivotonta hajamielisyyttä, melankoliaa ja hehkuvaa innostusta, herkkätunteisuutta ja avuttomuutta, syvällisyyttä ja ilvehdintää”.
Selän takana ystävät sanovat, eikä mitenkään ystävällisesti, että Fima on hieman originelli. Ja patalaiska.
Rumakin Fima on. Hänen olemuksensa on pönäkkä, käynti laahustava ja poissaoleva, hänen hartiansa ovat väsähtäneet ja hiukset harvenneet. Hänen ystävälliset silmänsä näyttävät eksyneiltä.
Joskus Fimalla ei ole aavistustakaan, miksi hän roikkuu vielä täällä. ”Kuin sulamaton mennätalven kinos.”
Hupia elämäänsä hän saa vokottelemalla gynekologin asiakkaita, hänellä on suhde myös hyvän ystävänsä vaimoon. Mutta nekin antavat hänellle vain hetkellistä epäitsekkyyden iloa. Seksi on hänestä lopulta innostavampi puheenaiheena. Syyllisyydestä Fima puhuu aivan erityisen kiinnostuneesti.
Oz on luonut kirjaansa myös toisen, Fimaakin rasittavamman henkilön. Sehän on tietenkin Fiman isä. Heidän suhteensa on kaikkea muuta kuin vaivaton. Se on täynnä suuttumusta ja ristiriitoja. Fima piikittelee isäänsä tahallaan.
Fima häiritsee jokaista. Hän on niitä tyyppejä, joiden yli ”selväjärkisyyden, sisäisen voiman ja henkisen kirkkauden tulva-aalto” hyökyy aamuyöllä ja hän alkaa soitella ystävilleen.
Välillä hän ihmettelee itsekin, miten kukaan voi sietää häntä. ”Miksette ole jo toivottaneet minua helvettiin!”, hän huutaa.
Rakastaja vastaa, lempeästi: ”Ole hiljaa, Fima. Lakkaa vain puhumasta.”
Minulla on vieläkin lukematta kirjan viimeiset sivut. Toissakesänä, kun Ozin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten kirjoittama kirja ilmestyi vihdoin Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana, pääsin jo melkein loppuun, mutta sitten kirja katosi. Kesämökin kevätsiivouksessa se löytyi, mutta katosi taas. Jouluna löysin sen toisen sängyn alta.
Mikä jälleentapaamisen riemu. Fimahan se siinä, vanha ystäväni! Yhtä kompleksinen kuin Israelin tilanne.