Filosofi Jean-Luc Nancy täytti Kiasma-teatterin

Profiilikuva
Blogit Kohtaamiset
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Parisataa ihmistä kuuntelee herkeämättä, kun englantia puhuva ranskalainen filosofi heruttaa saksankielisin käsittein merkityksiä siitä, millaista on avata silmät ja kohdata maailma joka aamu.

Tavallinen keskiviikkoiltapäivä Kiasma-teatterissa, ja kaikki hyvin. Maailmankuulu ajattelija Jean-Luc Nancy luennoi ”Ruumiin teatterista” ja opiskelijat, filosofit, taiteilijat, teatterilaiset ja runoiljat keskittyvät asiaan.

Ensin kuitenkin julkistetaan Nancyn vasta suomennettu teos Filosofin sydän, ja sen perään katsellaan Julius Elon ja hänen työryhmänsä performanssiesitys, jota myös sen innoittajana toiminut filosofi kiinnostuneena seuraa. Aalto-yliopisto on järjestelyissä mukana.

Kiasman tulevan johtajan Pirkko Siitarin luulisi olevan tyytyväinen.

Alku on ollut Siitarille hankala. Ensin kohistiin johtajan nimityksestä ja nyt museota syytetään yli varojen elämisestä. Sitä paitsi museon linja on kuulemma hukassa, ja median mielestä myös rakennuksen ovijärjestelyt pitäisi kiirehtiä laittamaan uusiksi.

Tee siinä sitten sitä työtä, joka valtiolliselle museolle kuuluu.

Tehtävähän on lähtökohtaisesti mahdoton. Pitää sivistää veronmaksajia ja tarjota sille tietoa ja elämyksiä. Mutta sen lisäksi museon pitää täyttää ammattilaisten vaatimukset. Mikä se sellainen museo on, jolle taiteilijakunta kääntää selkänsä.

Vaikeitakin asioita on käsiteltävä jatkuvasti ja kävijämääriin tuijottamatta.

Kuten Kiasman kevään tarjonta osoittaa, katsomisen lisäksi nykytaidetta täytyy ajatella – se edellyttää ”katsojakunnan” sijaan ”ajattelijakuntaa”. Vasta avattu kuuden nuoren suomalaisen ja ruotsalaisen taiteilijan näyttely ”Yhteisiä asioita” on ääriesimerkki: tullakseen ymmäretyiksi teokset selitetään niiden viereen kiinnitetyissä opastauluissa.

Perinteisempää lähestymistapaa voi käydä kokeilemassa museon naapurissa Galerie Anhavalla, missä ”Ilonan katupoika” Janne Räisänen esittelee uusia maalauksiaan.

Toisin kuin käsitteellisemmin suuntautuneet kollegansa Räisänen ei toisaalta selittele muttei myöskään pyytele anteeksi pidäkkeettä etenevää kuvallista ”ajatuksenjuoksuaan”. Kun ulkopuolisia turvaverkkoja ei ole tarjolla, ei auta kuin heittäytyä maalausten vietäväksi.

Teosten nimetkin ovat lähinnä ironisia. Joskus ”Nukkuva Runeberg” on vain ”Nukkuva Runeberg”.