Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Alppien yli ja koukkaus Venetsiaan

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 12.5.2011 22:17

Pitkällä matkalla ainoat kommellukset osuvat heti alkuun ja viime metreille.

Lähtö Helsingistä on yli neljä tuntia myöhässä ahtaajien pistelakon takia. Vaan mikäs kiire tässä, koska perillä kirjailijaresidenssissä Assisissa on tarkoitus viettää kaksi kuukautta.

Itämeren poikki kulkeva koruton alus on varustettu rekkamiesten tarpeisiin. Ruokailuaikaan ravintolasalissa istuu satakunta kuskia, mutta vain parikymmentä muuta matkustajaa.

Tämän tästä kuuluu tuttu kopina. Puukenkiä käyttävät enää rekkakuskit, kun sairaanhoitajatkin ovat siirtyneet crocseihin.

Travemündessä rekat purkautuvat laivasta hajaantuakseen Euroopan valtateille. Kaupunkilomilla ei näe maaseutua, muttei myöskään maanteiden todellisuutta: maanosaa halkoo katkeamattomien rekkajonojen verkosto, kaksi jonoa tietä kohti, yksi kumpaankin suuntaan. Tiukat säännökset edellyttävät säännöllisiä ajotaukoja, ja siksi tienvarret ovat yhtä valtavaa parkkialuetta. Miten ruokitaan ja huolletaan sanotaanko satatuhatta rekkakuskia joka päivä?

Pysähdyn huoltoasemalle, ja viereen seisahtuu ensimmäinen Maserati. Kassalta saan vaihtorahaksi kahden sentin kolikon. Rikkaan Saksan ihmeellisyyksiä.

Sivuutan Berliinin lähes pysähtymättä, koska kaupungissa asuva runoilijaystävä on matkoilla ja lähettää terveisiä aurinkoisesta Tbilisistä.

Berliinin jälkeen näkee, että tuulivoiman kanssa ollaan tosissaan. Viidensadan kilometrin matkalta lasken arviolta parituhatta myllyä.

Yhtäkkiä ollaan viinialueella. Sitten maisema muuttuu taas, ja tullaan alpeille.

Italian puolella Bolzanossa yritän tavoittaa toista runoilijaystävääni siinä kuitenkaan onnistumatta. Aamulla kiertelen kaupungilla. Kauppakadulla vierekkäin pitävät majaa kiinteistövälittäjä ”Goethe” ja autokoulu ”Dante”. Edellisen omistaja hermostuu, kun kuvaan hänen liikkeensä julkisivua, mutta leppyy selittäessäni, että minäkin olen ”poeta”.

Dolomiitit loppuvat yhtä äkkiä kuin ovat alkaneetkin. Kun näen kyltin, jossa lukee Venetsia, houkutus on liian suuri ja päätän poiketa reitiltä – vain siksi, että minulla on vapaus tehdä niin.

Kiertelen Venetsiaa yhteensä nelisen tuntia. Käyn syömässä simpukkaspagetin ja pistäydyn muutamassa kirkossa. Yhden Tizianin ja yhden Bellinin näkeminen korvaa satojen kilometrien koukkauksesta aiheutuneet menetykset.

Venetsian ”ideassa” riittää ihmeteltävää. Tyhjän päälle rakennetussa kaupungissa ei ole mitään alkuperäistä, jokaista kiveä myöten kaikki on tuotu sinne jostain muualta. Jos olisin saanut olla mukana kokouksessa, jossa Venetsian perustamisesta päätettiin, kummalle kannalle olisin asettunut?

Firenzen jälkeen, kun Assisiin on enää puolensataa kilometriä, navigaattori neuvoo poikkeamaan päätieltä. Umbrian kukkuloiden pimeillä kärrypoluilla kiertely tuntuu loputtomalta. Runsaat kaksituhatta kilometriä 48 tunnissa tuntuvat jäsenissä, kun pääsen vihdoin nukkumaan.

Päivänvalossa laakso ja sitä reunustavat vuoret näyttävät kauneutensa. Residenssiin noustaan jyrkkää, osin päällystämätöntä tietä aina runsaan 600 metrin korkeuteen. Sirkat soittavat, sylviat laulavat ja käki kukkuu.

Emäntämme Marina esittelee paikkoja. Saan oman viihtyisän huoneen vanhasta maatalosta kunnostetun rakennuksen toisesta kerroksesta. Uskon viihtyväni paikassa erinomaisesti, mistä todistaa myös ensimmäinen hyvin nukuttu yö.

Aamulla teemme ostosretken Assisiin. Pistäydymme parissa kirkossa, joissa saan esimakua tulevasta. Alhaalla laaksossa erottuu Fransiskuksen nimeä kantavan kirkon komea kupoli. Basilikan kuuluisat Jumalan pienen köyhän elämää ja ihmetekoja kuvaavat freskot on maalannut Giotto. Mikä on, mutta ajatus niiden näkemisestä saa vedet nousemaan silmiini.

Illan viiletessä istuskelemme residenssitoverini Matin kanssa ulkona pihalla juttelemassa kollegiaalisia. Keskinäiset puheemme vanhoista ja tuloillaan olevista töistä lupaavat hyvää. Kukaan runoilija ei ole saari.

Assisi kutsuu – runoilija lähtee residenssiin (Kohtaamisia 6.5.2011)

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Anteeksi vain sivistymättömyyteni, mutta tästä tarinasta syntyi mielikuva valtion elitistisen apurahataiteilijan huuhailusta läpi Euroopan baskeri kallellaan valtion pikkupalatsiin lepäilemään viinilasi kädessä, että tuleeko se runoinspiraatio italialaisten elämysten voimalla, vai eikö tule?

Näitä luetaan juuri nyt