Riitta Kylänpää hakee kirjoista lohtua.

Alice Munron novellien lukeminen palauttaa muistot

Riitta Kylänpää
Blogit Kohtaamiset 3.12.2013 11:20

Viisi tai seitsemän viime vuotta, ehkä kauemminkin olen veikannut kanadalaista novellistia Alice Munroa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Nyt tärppäsi.  Valitettavasti hän vain on niin heikko, ettei pysty matkustamaan Ruotsiin ensi  lauantaina, 7. joulukuuta  järjestettävään palkintojuhlaan.

Munro on viisas nainen, ihailen häntä. Jos olisin taipuvainen fanittamaan, liimaisin hänen totuudellisuudessaan hämmentäviä lauseitaan työhuoneeni seinät täyteen.

Vaikka Munron novellit eivät ole millään muotoa vaikeita, on niiden lukeminen hidasta. Luin esimerkiksi hänen juuri suomeksi ilmestyneen novellikokoelmansa Kallis elämä (suom. Kristiina Rikman) niminovellin ensimmäisen lauseen ainakin viisi kertaa, ennen kuin pääsin eteenpäin.

”Nuorena asuin pitkän tien päässä, tai ainakin se silloin tuntui minusta pitkältä.”

Minä käännyin mielessäni maantieltä koivukujalle, tein matkaa lapsuudenkotiini. Vanhojen koivujen oksat muodostivat suojaisan holviston.

Luin uudestaan Munron aloituslauseen, mutta ennen kuin pääsin seuraavaan, olin jo koivukujaa seuraavien lehtikuusten alla. Kuusten viimeiset  oranssinkeltaiset neulaset tippuivat vasta kun maassa oli jo lunta, ja minusta tuntui kuin syksy olisi palannut. Varpuset viihtyivät lehtikuusissa.

Lehtikuusten uljasta rivistöä seurasi  orapihlaja-aita, joka kääntyi tien mukana vasemmalle. Kun orapihlaja-aita päättyi, alkoi korkea ja humiseva kuusiaita.  Aita oli niin tiheä ettei sen alla kasvanut mitään, harakat lymyilivät siellä. Illalla kuusiaita oli musta ja vähän pelottavakin, kuu nousi aidan takaa.

Kuusiaidan kohdalla tien toisella puolella kasvoi omenapuita ja niiden takana jättimäinen  hopeapaju, jonka kaksi paksua haaraa oli vedetty yhteen leveällä metallisella vanteella. Hopeapaju oli mahtava kiipeilypuu.

Viimeisenä tuli pihlaja-aita, tie kääntyi sillä kohtaa oikealle.  Tien toisella puolella kasvoi kymmeniä  marjapensaita. Syksyllä, kun pihlajan marjat olivat syvän punaisia, jostain ilmestyi aina närhiparvi, joka teki selvää marjoista.

”Nuorena asuin pitkän tien päässä, tai ainakin se silloin tuntui pitkältä.”

Tie oli tuskin edes kilometriä, mutta olisi sitä siinäkin joskus tekemistä.

Järvi samoin kuin kotitalo näkyivät pihlaja-aidan päähän.  Talosta tosin suuri osa jäi suurten sireenipensaiden taakse. Rannan puolella järven talomme edessä kasvoi  raita ja koivu, mutta vaikka ne olivat jo täysimittaisia puita, ne eivät estäneet pärskeitä lyömästä vasten kotimme ikkunaruutuja kovalla myrskyllä.

Pihassamme kasvoi myös  käsittämättömän suuria mäntyjä,  piti olla viisi lasta tai kolme aikuista ennen kuin kädet ylsivät puun ympäri. En ole nähnyt missään muualla sellaisia puita. Äiti viritti pyykkinarut mäntyjen väliin, valkoiset lakanat kiertyivät tuulessa harmaan narun ympäri.

Tuli haikea olo. Ei vain sen takia, että puut olivat vanhoja jo silloin kun oli lapsi, ja nyt kuusiaita on kaadettu ja myrsky halkaisi hopeapajun niin pahasti, että sekin oli kuulemma pakko kaataa. Alice Munroa lukiessa tulee  aika usein vähän haikea olo. Menneisyys alkaa elää ja mieleen nousee sellaistakin, minkä on luullut jo unohtaneensa. Silloin ei auta muu kuin laskea kirja hetkeksi kädestä, vetää syvään henkeä niin  kuin rannalla myrskytuulella ja antaa ajatusten tulla.

Mieleen nousi  vuosien takainen tapaaminen kirjailija Arne Nevanlinnan kanssa. Hän oli tuolloin lähempänä kahdeksaakymmentä ja valitti, ettei kyennyt enää palaamaan elämyksellisesti lapsuutensa.

Alice Munro on kahdeksankymmenenkahden, hän on ilmoittanut ettei kirjoita enää. Monet muutkin hänen ikätoverinsa, Philip Rothkin, ovat ilmoittaneet, etteivät enää kirjoittaisi. Liittyykö se kyvyttömyyteen palata elämyksellisesti  lapsuuteen?  Vai siihen, että ajatukset ovat jo jossain muualla, kuolemassa?

”Mikä erinomainen termi – maalliset jäännökset”, Munron novellin ”Lähdössä Maverleysta” –novellin kertojaminä ilakoi. ”Ikään kuin jotain joka oli jäänyt kuivahtamaan ruokakomeron sottaisille hyllyille.”

Dario Fo on sanonut, että kaikki merkitykselliset asiat tapahtuvat meille ennen viidettä ikävuotta. Loppuuko luovuus silloin, kun portit  lapsuuden maailmaan sulkeutuvat?

Onneksi muistan vielä lintujen laulun. Joskus syksyllä koulun perunannostoloman aikoihin puut olivat niin täynnä sirkutusta, että siihen oli kompastua.

Riitta Kylänpää

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt