Tuhon tiellä
Olin lopettaa monta kertaa Jaana Seppäsen esseekokoelman Iltapäivä lukemisen. Seppänen heittelee hetkessä syntyneitä oivalluksiaan, ajatuksiaan, mietelmiään ja tulkintojaan hengästyttävällä vauhdilla. Hän löytää niille kaikupohjaa kirjallisuudesta, elokuvista ja omista kokemuksistaan.
Oma rytmini on hitaampi. Jouduin pinnistelemään pysyäkseni mukana hänen ajatuksensa lennossa, eikä se aina onnistunut.
Lopulta aloin ihastella hänen kurittomuuttaan.
Seppästä ei tunnu haittaavan, vaikka hänen heittämänsä ajatukset jäisivät alkutekijöihinsä tai syvällisyys kääntyisi tekosyvällisyydeksi tai suuret sanat murenisivat hötöksi. Hän luottaa, että lukijan haaviin jää joka tapauksessa jotain (mikä muuten on ihan totta) ja porhaltaa eteenpäin.
Hän riiteleekin itsensä kanssa, ja saa myös lukijan kimpaantumaan.
Ei liene sattuma, että Seppänen palaa usein ikävystymisen teemaan. Pahimmillaan ikävystyminen aiheuttaa kyllästymistä. Hänellä on sille nimikin: huvipuistohaikeus.
Huvipuistohaikeus on Seppäsen mukaan aikamme muotitauti. Hän viittaa Flaubertiin, joka puhui modernista pitkästymisestä. Nykyisin ”huvituksiin ladatut ikävän aikapommit on vain ajastettu laukeamaan nopeammin”, Seppänen kirjoittaa.
”Olen levoton sielu”, hän myöntää. Hän pitää myös tyylillisistä hyppäyksistä. Jollain käsittämättömällä tavalla hänen myös onnistuu mahduttaa melkein yhdelle sivulle Flaubertin lisäksi saippuakuplien teko, Carlos Saura , Tarmo Kunnas, Nietzche, Oblomov-niminen romaanihenkilö, kaksisataa vuotta sitten elänyt italialainen runoilija Giuseppe Parini ja vielä Mozart.
Onneksi puuhakas ihminenkin pysähtyy joskus. Seppäsen pysäyttävät venäläiset kirjailijat, jotka ”taitavat ikävystymisen kaikkia muita paremmin”. Hän viihtyy, hetken, runoilija Joseph Brodskyn kanssa. Brodsky kehottaa painautumaan ikävää vasten ja yrittää kokea se kaikin siemauksin. Sillä tavalla opimme hänen mukaansa elämästä sen kaikkein tärkeimmän: olemme täydellisen merkityksettömiä.
Seuraavassa lauseessa Seppänen on jo Pascalissa, mutta sitten koko eksistenssiä vatvova ajattelu alkaa kyllästyttää häntä.
Kyllästymistä tosin kestää vain hetken. Seppästä haukotuttaa, mutta hän lukee mielenkiinnolla ranskalaiskirjailijan Michel Houellebecqin romaania Maa ja sen kartta. Kirja on hänestä tyhjä. ”Se on nimeä myöten paperinen, haalea ja idioottimaisen vääjäämätön”, mutta hän ei voi lopettaa. Hän ymmärtää, että Houellebecqin romaanin tyhjyys on tarkoituksellista.
Samaan aikaan, kun Houellebecqin romaanin ihmiset muuttuvat ohuemmiksi, tavaran arvo kasvaa. Seppänen saa taas kiinni esseidensä punaisesta langasta. Se on kohtalottomuus. Hän tajuaa, ettei maailmassa ole mitään niin voimakasta, joka kykenisi vastustamaan tavaroiden virtaa.
Pahinta hänestä on, kun ihminen ei kykene näkemään mahdollisuuksia vapautua kohtalostaan ja alkaa suorastaan valmistella omaa tuhoaan.
Kollegallani on vihko, johon hän kirjaa kiinnostavien kirjojen nimet hankkiakseen ne joskus. Seppäsen esseekokoelmassa sellaisia vinkkejä on paljon.