Blogit

Trendejä ja ilmiöitä netistä ja tulevaisuudesta.

Diginatiivit vasta tuloillaan

Blogit Kohinaa 18.5.2015 11:26
Kari A. Hintikka
Kirjoittaja on verkostotutkija, futuristi ja konsepti- ja käytettävyyssuunnittelija Otavan Opistolla.

Marc Prensky kirjoitti diginatiivien ilmaantumisesta vuonna 2001. Havainto oli oikea, mutta reilusti etuajassa.

Prenskyn mukaan diginatiivit ovat ”digitaalisuuteen syntynyt” sukupolvi, joka puhuu tietokoneiden, videoiden, pelien ja sosiaalisen median kieltä.

Jo vuoden 2001 koululaiset edustivat ensimmäistä sukupolvea, joka on viettänyt koko elämänsä digitaalisuuden ympäröimänä. Prensky laskeskeli, että lukiolainen olisi esimerkiksi tuolloin elämässään lukenut alle 5 000 tuntia mutta pelannut videopelejä yli 10 000 tuntia.

On totta, että tuo sukupolvi syntyi orastavien kännyköiden, tekstiviestien ja alkeellisen netin maailmaan. Mutta nykyiset nuoret ja parikymppiset ovat lähes yhtä kädettömiä digimaailmassa kuin heidän vanhempansakin.

Nuoret osaavat kyllä suvereenisti somettaa, likettää, lähettää selfieitä älykännystä Instaan, käyttää pikaviestimiä ja pelata nettipelejä. Siihen osaaminen sitten voi usein jäädäkin.

Esimerkiksi Turun yliopiston (2014) mukaan nuorilla, etenkin yläkouluikäisillä, on puutteelliset taidot useimpien työvälineohjelmien käytössä, tiedonhaussa ja verkkoviestinnässä.

Jyväkylän yliopiston Pekka Neittaanmäki on esittänyt (2013), että koululaisten it-taidot Suomessa ovat kansainvälisten arvioiden mukaan jääneet selkeästi jälkeen vertailumaista.

Toki tästäkin sukupolvesta nousee esiin ammattilaisia, kuten YouTuben vloggaajat ja pietarsaarelaisen kielineron Smoukahontaksen rakettimainen kansainvälinen ura. Mutta uusien digialojen mittakaava on hieman sama kuin kotimaisessa peliteollisuudessa eli alat työllistävät varsin vähän koko sukupolvea ajatellen.

Tylsiä taitoja, kuten taulukkolaskentaa ja yhteiskirjoittamista netissä, tarvitaan kuitenkin ainakin vielä lähitulevaisuuden työelämässä. Vastaavasti vanhemmat sukupolvet opettelevat innokkaasti sosiaalista mediaa, joten oppimista tarvitaan puolin ja toisin.

Aitoa digisukupolvea ajatellen esimerkiksi Elisa ja Prior Konsultointi Oy tutkivat, että mobiililaitteita ostetaan nykyään 3-vuotiaille Suomessa.

Klassikkovideossa parivuotias lapsi ei saa aikakauslehteä toimimaan iPadin tavoin. Osa amerikkalaisnuorista ei myöskään ymmärrä enää lankapuhelimen käyttöliittymää.

Positiivisesti katsoen tämä sukupolvi on niin edistyksellinen, ettei se enää kykene operoimaan fyysisessä todellisuudessa. Hyvä kysymys on, tarvitseeko? Vai digitoituuko maailma heille riittävän nopeasti?

Kääntöpuolena voi olla, että diginatiivin elämä on hetkeksi pilalla ja arkiasioita ei osaa enää hoitaa, kun kännystä loppu akku tai se on katveessa.

 

Diginatiiveja voi ajatella myös löytöretkeilyn kannalta. Internetin perustan ja alkuperäisen kulttuurin loivat ihmiset, jotka roikkuivat tietoverkoissa 1980-luvulla.

Nämä 50–60-vuotiaat sedät ja tädit uivat nykyään sujuvasti somessakin. Näitä sukupolvia voi ajatella löytöretkeilijöinä. Heidän jälkeensä 1990-luvulla tulivat uudisraivaajat, jotka rakensivat ”viimeisestä rajaseudusta” perustan nykymuotoiselle nettiarjelle.

Diginatiivi onkin terminä hieman epätarkka. Uusin sukupolvi on löytöretkeilijöiden ja pioneerien jälkeläisiä, ei natiiveja. He kasvavat asutetussa ympäristössä, johon he syntyvät, voimatta juuri vaikuttaa kasvuympäristöönsä.

Netin todelliset diginatiivit ja luontainen asujaimisto ovat vasta tuloillaan. Niitä ovat tekoälyt, robottiparvet, juttelubotit, algoritmit, virukset sekä haitta- ja torjuntaohjelmat.

On vain ajan kysymys, milloin niitä alkaa syntyä omin päin nettiin inhimillisten virheiden ja mutaatioiden myötä. Ei niillä tarvitse olla tietoisuutta tai aivoja asuttaakseen netin.

Skenaariota on hellitty pitkään tieteiskirjallisuudessa. Mutta esimerkiksi Jussi Parikan monitahoinen väitöskirja Digital Contagions (2007) kuvaa mediaekologian avulla, että todelliset diginatiivit eivät ole enää välttämättä ajallisesti kaukana.