Blogit

Trendejä ja ilmiöitä netistä ja tulevaisuudesta.

Arvio: Suomi-somen järkälemäinen historiikki

Blogit Kohinaa 21.2.2014 12:52
Kari A. Hintikka
Kirjoittaja on verkostotutkija, futuristi ja konsepti- ja käytettävyyssuunnittelija Otavan Opistolla.

Suomalaisen sosiaalisen median lyhyt mutta värikäs historia on koottu ja analysoitu oivallisesti yksiin kansiin. Alan pioneeritutkija Jaakko Suominen työryhmineen jatkaa uraauurtavaa työtään teoksessa Sosiaalisen median lyhyt historia.

Uusi ja edellinen teos Funetista Facebookiin edustavat (digi)kulttuurihistoriaa. Siinä tarkastellaan innovaatioiden elinkaarta, niiden adaptoitumista ja vaikutuksia yhteiskuntaan. Kaari ulottuu alun hypestä ja peloista arkistumiseen tai kotouttamiseen, kuten tekijät sanovat.

Aluksi jääviydestä: teos siteeraa kirjoituksiani varsin ylenpalttisesti. Monien tutkimushaarojen tutkijoiden yhteismäärä Suomessa voi olla noin 10-20 ihmistä. Virallisen arvion tekijäksi olisin jäävi, blogissa tai kolumnissa matalampi rima sallittaneen.

Tekijät ovat saaneet hyvän niskalenkin massiivisesta ja määrittelyjä pakenevasta tutkimuskohteesta. Teos vaihtaa fokusta sujuvasti joukkoviestinnän murroksesta suomalaisiin klassisiin nettiepisodeihin Joddbölen nakuilevista lintubongaajista (2003) Trolli-Finlandian voittaneeseen homotalojen periytyvyyteen (2011).

Sosiaalisen median monimuotoisuuden ja polveilevuuden vuoksi paras esitysmuoto kokonaisuudelle olisi hypertekstimäinen, silloin voisi valita vaikkapa kronologisen tai palvelu- tai ilmiökohtaisen etenemisen. Jaakko Suominen ja työryhmä ovat valinneet vuosi-kronologian. Sen sisällä tarkastellaan yksittäisen palvelun tai ilmiön kehittymistä vuosittain. Ratkaisu on jokseenkin toimiva mutta tekijätkin viittaavat jatkuvasti menneisiin ja tuleviin vuosiin.

Makuasioita, mutta mielestäni kulttuurihistoriateoksiin kuuluu tietynlainen nuotio- tai juottolatarinoinnin rempseä kerronta. Teksti soljuu kirjoittajasta riippumatta varsin yhtenäisesti mutta turhan värittömästi, vaikka toisinaan kielikuvia tavoitellaankin. Tämä ei mitenkään vähennä teoksen tutkimusarvoa. Silti haikailin Hannu Salmea (Atoomipommilla kuuhun!) ja Wolfgang Schivelbuschia puhumattakaan Egon Friedellin maanisista kuvauksista.

Kirjoittajilla on vahva (digi)kulttuuritutkimuksen teoreettinen tausta. Kohdetta ilmiöineen selitetään ja tulkitaan ansiokkaasti. Suomalainenkin some-tutkimus nostetaan ensimmmäistä kertaa esiin kokonaisvaltaisesti. Ihmisten mediakäytön, julkisuuden ja joukkoviestinnän lisäksi teos tarkastelee sosiaalisen median roolia niin kansalaisaktiivisuudessa, politiikassa kuin taloudessa. Nämä jaksot jäävät muuta tekstiä ohuemmiksi. Kaikkea ei voi yhdeltä kirjalta vaatia, mutta esimerkiksi Graham Meiklen ja Clay Shirkyn tutkimukset olisivat jäntevöittäneet argumentointia.

Niin ikään netin kollektiivisen toiminnan analyysi jää hieman pintapuoliseksi selitysvoimaltaan, ihan alkaen omista käsitteistä vaikkapa joukkoälyn (Pierre Lévy, James Surowiecki) tai joukkoistamisen (Jeff Howe, Charles Leadbeater) sijaan.

Kerrontaa täydentää runsas tilastointi. Kaaviot ja mallit somen etenemisestä olisivat kuitenkin jäsentäneet kokonaisuutta. Esimerkiksi Everett M. Rogersin klassiseen innovaation adaptaatiokäyrään viitataan vasta johtopäätöksissä ohimennen.

Kirja kannattaa hankkia jo yksistään lähdeluettelonsa ja viittaustensa vuoksi. Voi huoletta sanoa, että se asettaa esikuvan nettiajan tutkimusaineistoille ja niiden esittämiselle. Teosta voi suositella jokaiselle netin ammattilaiselle tutkijasta yhteisömanageriin ja journalistista opettajaan. Ei-ammattilaiselle se tarjoaa yleissivistävän ja helppolukuisen historiikin netin arkistumisesta sosiaalisesti.

Uraauurtava teos ei kuitenkaan tyhjentänyt pöytää kokonaan. Esimerkiksi yksittäisten netti-ilmiöiden syvemmälle kuvaukselle jää edelleen tilaus, vaikkapa kansalaisaktiivisuuden, politiikan nettiavautumisen tai nettipoliisin historiikeille.

Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski & Riikka Turtiainen: Sosiaalisen median lyhyt historia. Gaudeamus 2013.