Zweig-kuumeen ensioireet
Euroopan etsijälle Stefan Zweig on ohittamaton tekijä.
Viime kesänä otin lomalukemiseksi taannoin Seinäjoen kirjamessuilta antikvariaatin nippualesta ostamani Ihmiskunnan tähtihetkiä -pokkarin, jonka edellinen lukija oli käyttänyt kirjanmerkkinä Kaija Koon fanipostikorttia. Teos koostuu Stefan Zweigin dramatisoimista historiallisista tapahtumista J. A. Hollon suomentamana.
Tapahtumat eivät ehkä ole varsinaisesti muuttaneet maailmaa, mutta Zweig tiivistää niihin muutosprosessien henkeä. Zweigin tähtihetkiä ovat esimerkiksi Marseljeesin säveltäminen ja sattumanvarainen kohoaminen Ranskan kansallislauluksi sekä ensimmäiset Atlantin yli lausutut sanat ja kaapelin rakentamiseen liittyneet moninaiset vaiheet.
Zweig ei pelkää mahtipontisuutta. Hänen kirjoitustyylinsä toi mieleeni Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian yltiöpäisyyden. Yhtä lailla tarinat muistuttivat Peter Høegin kokoelmaa Kertomuksia yöstä, ja minua tuntevat tietävät, kuinka suuri kehu se on.
Brexitin, Trumpin ja nationalismin aikana Zweig tuntui ajattomalta ja tärkeältä. Summaavuutta, näkevyyttä – kaunokirjallisesti viihdyttävässä muodossa.
Kun viime viikolla sain käsiini Stefan Zweigin Shakkitarinan uuden suomennoksen, se kiilasi oitis lukupinoni päällimmäiseksi. Marja Wichin (teoksen kannessa Wich esiintyy Mariana) suomennos Zweigin viimeiseksi jääneestä teoksesta on muodoltaan pienoisromaani mutta rakenteeltaan laaja novelli.