Vuoden kirjat
Vuodenvaihteen tienoilla on tapana julkaista erilaisia koostelistoja. Tässä oma puolitusinaiseni.
Vuoden kotimainen Asko Sahlberg: Yö nielee päivät Voi Jakobsson, voi Jakobsson! Asko Sahlbergin romaani on lyyrisesti karu, rujoudessaan herkkä niin kuin päähenkilönsä Jakobsson, iso mies, joka ei asetu alalleen ja jonka ympärillä kaikki muuttuu. Menestys muuttuu menetykseksi, elämän aallot viskovat Jakobssonia niin kuin Sahlberg keinuttaa kerrontaansa vauhdista ja tyylilajista toiseen. Elämä käy kuin tanssi, jonka askeleita kukaan ei osaa.
Vuoden klassikko Vladimir Nabokov: Kalvas hehku Pitäisi tietenkin sanoa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari, mutta en ole vielä saanut luettua syksyllä ilmestynyttä suomennosta. Kalvas hehku on postmoderni leikki, jonka kirjallinen syvyys ei ole psykologisessa uskottavuudessa vaan romaanimuodon mahdollisuuksissa. Kalvas hehku on postmoderni palapeli. Tämän vuoden suuret suomennokset ovat postmodernismin klassikoita.
Vuoden ilmiö Esikoiskirjailijat Esikoiskirjailijoiden esiinmarssilta ei ole voinut välttyä. Finlandia-palkintoraati nosti kärkikuusikkoonsa kaksi esikoisteosta, Anni Kytömäen Kultarinnan ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ilmeisesti juuri esikoisromaanit olivat tänä vuonna vahvoja, sillä Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun loppukahinossa olivat Kytömäen ja Kinnusen lisäksi Henni Kitin Elävän näköiset ja palkinnon voittanut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.
Vuoden dandy Olavi Paavolainen Kaksi muhkeaa, perusteellista elämäkertaa (H. K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä ja Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään) ja väitöskirja (Ville Laamasen Suuri levottomuus) nostavat Tulenkantajien johtohahmon yhdeksi vuoden uuden tulemisen tehneistä kirjailijoista. Paavolaisen kirjallinen tuotanto kohdistui muihin kuin kaunokirjallisuuden ytimessä oleviin genreihin. Hän oli laaja-alainen kulttuuripersoona ja -vaikuttaja, joka oli ja eli kirjallisuutta.
Vuoden teema Historia Kotimainen romaani tuntuu katsovan entistä enemmän ja vahvemmin menneeseen. Mahtipontisten rakennelmien sijaan historiaa kuljetetaan kaunokirjallisuudelle ominaisella tavalla henkilöiden ja yleensä vieläpä niin sanottujen tavallisten ihmisten kautta. Viime vuosina on (uudelleen?) yleistynyt omaelämäkerrallista lähenevä fiktio, jossa kuvataan joko kirjailijan oman suvun tai kovin paljon kirjailijaa itseään muistuttavan henkilön vaiheita.
Vuodenvaihteen kirja Paavo Haavikko: Kootut runot Tietenkin pidän enemmän yksittäisistä runokirjoista – pienistä, käteen istuvista ja kauniisti asetelluista, – kuin mahtipontisista järkäleistä. Kootut runot -kirjojen ehdoton hyvä puoli kuitenkin on se, että sen kautta runoilijan tuotanto on taatusti käsillä. Aivan joulun alla ilmestynyt Paavo Haavikon Kootut runot sisältää kosolti myös aiemmin kirjoissa julkaisemattomia runoja, jotka on julkaistu lehdissä (lähinnä Parnassossa) tai joita ei ole julkaistu lainkaan painettuna.